Ribby-Tom tulla laahustaa pimeänä talvipäivänä kahvilaan, —
maailmanmatti, koroillaan elelijä ja vanhapoika. Pieni ja vatsalta
muheva hän on, vaatteilta lystikkään ruudukas kuin shakkilauta:
kellertävää ja ruskeaa, — se on hänen omaa amerikkalais-sekaista
chic'iään. Hän katsahtaa ympärilleen mukavan untelosti ja alkaa kuoria
hansikkaita käsistään, jotka ovat pienet ja veltot ja pehmeät, vaikka
punoittavatkin nyt viluisena päivänä kuin kravunsakset, — ja jokunen
jalokivi niissä välkähtää. Kyyppari kiiruhtaa tuttavallisesti luokse
aikoen vaihtaa sanan pari hänen kanssaan riisuessaan hänen
silkkivuorista palttootaan, jonka sisustassa on budapestiläinen leima,
mutta vaikenee sitten ja tulee juhlalliseksi, sillä Ribby-Tom näyttää
kärtyiseltä ja jöröltä. Hän antaa hiippamaisen soopelinnahka-lakkinsa
kyypparille ja kepsuttaa vaivaisesti stamminurkkaansa, kaidalle ja
pullistuvalle nahkasohvalle.
Siinä hän sitten hyllyy ja huokaisee, ei näytä tietävän mitä tekisi, —
katselee tylsästi ruskeilla silmillään, ja sormet vapisevat. — Hänen
kaljussa pääkuvussaan, jota jo harmaat hapset ympäröivät, kiiltelevät
aikaisin sytytetyt kaasut kuin biljardipallossa, — vanhassa ja
kuhmuisessa biljardipallossa. Hänen huulensa ovat punaiset ja pehmeät,
— mutta nyt ne töröttävät kuin — virtahevolla.
Hän on kuivalla tuulella.
Älä kiusaa jumalia, ihminen!
Miksi Tomin suu on kuin virtahevon, kun hän torkkuu paikallaan? Liikaa
kylläisyyttäkö hänen vatsansa huokaa? Toimettomuuttako tutisevat hänen
jalkansa, amerikkalaisissa paksupohjaisissa kengissä. Mikä häntä
vaivaa, — kyyppariin hän ei käännä silmäänsäkään, vaikka toinen seisoo
hänen edessään, mutta lähtee sitten naurahtaen pois: Antaa originellin
olla rauhassa, — hänen tapansa tunnetaan täällä, "paroni" on jöröllä
tuulella.
Pakottaako menneen yön ilottelu hänen päätänsä? Vai tämä kostea ja
pimeä talvipäiväkö häntä raukaisee, — marraskuun päivä, jolloin jo
kello kolme tupsautetaan kaasulamppuihin tulet? Vai onko hänen donnansa
ollut petollinen ja jäänyt pois kohtauksesta, teatterista,
taidegallerioista? Tai onko hänen aamiaissalaattinsa ollut
epämiellyttävä?
Vai mikä hänellä on, hän ei myhäile eikä loista pyöreänä, ei puhaltele
pehmeästi savua sikaristaan, ei hyräile hiljaa soiton tahtiin eikä
napsuttele sormuksillaan keppiin — keppi on kyllä hänen kädessään, sen
nuppina on norsunluinen sfinksi!
Miksi hän on ikäänkuin suruinen? Miksi poskiparrat, jotka riippuvat
kahtena villatupsuna, tutisevat hermostuneesti? Miksi Ribby-Tom
tuijottaa pienin, ryttyisin otsin kuin mullikka? Miettiikö hän,
filosofoiko?
Älä kiusaa jumaliasi, ihminen! — Mutta jos sitä teet, niin tee se
ainakin viisaasti, sinä, heidän lempipoikansa ja lelleä
sunnuntailapsensa, Ribby-Tom.
Sinä onnellinen, — onnellisin, — luulen. Sinä, jolle isäsi
Uruguayssa, Paraguayssa, missä lienee, lammas- ja tupakkaruhtinas, on
jättänyt sievoisen omaisuuden, jolla voit elää joka paikassa kuin
omassa valtakunnassasi, — sinä möhkäkala, onnenpoika, aina matkalla,
irti ja vapaana.
Kesät pohjoisessa tai vuorilla, talvet etelässä tai alhaalla, — kuin
lintu. Sinä tulevaisuuden aeroplaani-ihminen, lentokone siipiä vailla,
— joka paikassa oleksiva. Mikä vika on nyt moottorissa, kun se puhkuu
ja pihahtelee tyytymättömästi?
Älä kiusaa Amerikan armorikkaita jumalia, vaan ole viisas, ihminen!
Miettiikö Ribby-Tom, ettei hänellä ole isänmaata, että hän kulkee
kaikkien kansain vaateparsissa ja sopertaa jokaisen kieltä? Isänmaa —
mitä se on? Onko se vain maa tai sen ihmiset vai molemmat yhteensä? Jos
se on ainoastaan maa hänen mielestään, niin: on kai hän joskus käynyt
sitä katsomassa, — mikä olisi estänyt? Mutta maan kauneus himmeni, kun
hän tuli sitä lähelle, kaikki suhteet pienenivät: vuoret laskeutuivat,
tasanko tuli ahtaaksi, ja hän kaipasi sieltä pois. Maa oli siis jokin
lapsuudenkuvitelma vain, — joka loitolla ollen sai armaan hohteensa.
Se oli myös tottumus, että on lapsena käsketty ihailemaan isänmaataan.
Mitä? Onhan joka maalla kauneutensa, hetkeksi. No, miksi ei siis pysyä
loitolla, — jos juuri ja ainoastaan siten saa kauneutta, — sen toki
Ribby-Tom tiennee.
Vai ihmisetkö olisi isänmaa? Hän ajattelee heimoaan, — mutta
välittäisikö hän aivan erikoisesti heistä, jos joukkoon sattuisi?
Eivätkö he ole puutteellisia kuin ihmiset joka paikassa? Ovathan
ihmiset kaikkialla kuitenkin samoja, — tyhmiä, ihmislapsia. Yhtä hyvä
lienee nähdä ne täällä kuin kotona, — joka paikassa he ovat yhtä —
intressantteja.
Mutta jos maa ja sen ihmiset eivät ole kumpikaan mitään kaivattavaa,
jos niiden paras hurmaus on vain — kaipaus, niin eivät kai ne
yhteensäkään ole mitään? Eivät sille, joka ei ole niistä rahallisesti
riippuvainen, — ja niin ei ole Ribby-Tom, tuo kultapilvellä ajelija.
Vai olisiko isänmaa niiden menneiden sukupolvien työmaa, jotka ovat
uurastaneet tulevien polvien hyväksi? Mutta ovatko he mitä saaneet
paranemaan? Millaisia hyväntekijöitä he siis ovat, — jos sitä aikoivat
ollakaan? Isänmaa on siis jokin, jossa rakastaa — itserakkauttaan,
puutteellisuuttaan, heikkouttaan. Mutta Tomilla ei _puutetta_ liene, ja
mitä heikkouteen tulee, niin: hän näyttää nyt filosofoivan. Vai kuinka
on asian laita, — jos nimittäin se isänmaan ikävöimistauti häntä nyt
vaivaa; ja tauti, eihän se ole hyvettä vaan heikkoutta!
Kotiako hän kaipaa, pientä suloista, siis naista, rakkautta ja lapsia?
Niinkuin hän ei tietäisi, kullan-kukko, joka on saanut vapaana
rakastaa, mitä samaa satakertaisesti märehdittyä rakkaus on! Huudahtaa
yhdelle: Ah, minun ruumiini sielu! Ah rakkaus! _Je fadore! Quel delire!
Quel jouissance!_ Minä itken! Panttaan housuni tähtesi! _A mourir!_ Ja
niin rakentaa yhdelle kodin. Sitten näkee, että yksi oli paras loitolta
nähden ja että niitä oli legio, joita voisi yhtä hyvin rakastaa. Mutta
velvoitukset, uskottelut tai puute sitovat juuri tuohon ainoaan, — jos
sitovat. Mutta mikä sitoisi Tomia, kultaista jumalankuvaa, pyöreää,
vapaata, itsevaltiasta, — jolla on ollut valta kokea, että rakkaita on
legio! Sellainen on rakkaus — hänelle, jonka auton edessä liihottelee
joka päivä perhoslauma, niin ettei hänen tarvitse kuin haavilla heitä
pyytää: kultaisella haavilla, — tuon pyöreän, pehmeän, hymyileväisen,
jonka olen nähnyt ajelevan huvikaduilla kiiltohattu harmahtavalla
ohimolla heiluen.
Näitäkö lienee miettinyt Ribby-Tom, nahkasohvalla kellotellen? Huokaako
hän vieläkin? Kiusaisiko hän yhä jumalia, tuo onnenpoika? Mistä syystä?
Ärtyiseltä hän näyttää vieläkin, — kuin jokin olisi radaltaan poissa.
Ja hullunkurisesti hän nyt naputtaa sfinksillään pöytään, jotta
kyyppari juoksee kiireesti hänen luokseen ja kumartaa hänelle kuin
bamburuoko taifun-myrskyssä, — sillä mahtava on Tom joillekuille, tuo
kultapoika. Kuin palmu pyhälle perheelle kumartaa luihu kyyppari
hänelle. Ja nenäänsä puhaltaen tilaa paroni sikarinsa ja juomansa,
lyhyesti, äksynä. Mutta salaa iskee kyyppari piccololle silmää ja
puraisee alahuultansa, rientäessään tuomaan juonikolle tilattua. Pian
kantaa kyyppari sikarit ja antaa Tomille tulen ja lennättää sitten
hänen eteensä kuuman, höyryävän juoman.
Jokin häntä vieläkin vaivaa ja hermostuttaa. Ei nähtävästi hälinä, joka
kahvilassa kasvaa, ei soittajain harjoittelu sivuhuoneessa. Kaiketi —
kärpänen, joka tulee luistelemaan hänen päälaelleen, imelän höyryn
viehättämänä, mikä nousee hänen lasistaan. Se on suuri kiukun syy, tuo
pieni kärpänen kaiketi, — muun puutteessa! Vai ajatteleeko hän, että
hänellä pitäisi olla esim. sukua, poika, toinen tuollainen Ribby-Tomin
kaltainen? Ei, parempi. Hahaa, — niinkuin ihmiset tulisivat paremmiksi
tai pahemmiksi, — kun ovat — ihmisiä. Yhdenlaisia — Jumalan edessä.
— Mitä hän "unelmainsa" toteuttajalla, — hän, joka ei ole koskaan
voinut ehkä mitään unelmoida, sillä hän on kaiken saanut.
Työtäkö hänelle vielä pitäisi olla, — tuolle pyylevälle, puhkuvalle
kellukalle, — tuolle ruutupojalle elfenluusta ja teak-puusta ja
kullasta. Tuolle miekkoiselle! Hahaa — nouskoonpa hän aamulla
haahkanpesästään kello viiden aikaan ja menköön kaivamaan ratavallia,
— hän, jonka ovelle kamaripalvelija hiipii kello kymmeneltä päivällä
kuuntelemaan, joko hän on valveilla. Hahaa — moni virastomies
haukottelee pulpettinsa ääressä ja ajattelee kadehtien: Ollapa kuin
Ribby-Tom, — vapaa, ulkopuolella, yläpuolella, — Pekingissä,
Calcuttassa, kaikessa, — paitsi tässä pulpetin ääressä. Ollapa niin,
ettei mikään sitoisi. Moni sellaista miekkoista kadehtii; kyllä kai hän
siis onkin onnellinen.
Vai mitä voisin vielä ajatella hänen ikävöivän? Kunniaa, mainettako —
laakerinlehtiä tuon kaljun päänupin ympärille. Töistä ihmisten hyväksi,
jotka eivät koskaan muuksi tule kuin mitä ovat. "Neron" töistäkö, jotka
eivät mitään auta, — joista nero ei kuoltuaan mitään tiedä.
Ikuisuuttako hän haluaisi uskoa? Mitä se ikuisuudella, joka on saanut
maassa kaiken onnen maistaa. Vain köyhät tarvitsevat autuutta.
Mitä hän on siis niin nurjalla päällä? Varmasti hän kiusaa jumalia, en
muuta ymmärrä. Mutta sehän on paha, — ja miksi hän sekautuisi niin
käsittämättömiin mietteihin, viisas, itsekäs maailmanmatti?
Kiusaisiko hän näin jumalia? Älä toki tee sitä, Ribby-Tom! Mikä olet
sinä jumalia kiusaamaan! Aika porho sinä kyllä olet kultinesi, mutta
tyhjää sinä olet kuitenkin heidän rinnallaan. He ovat sinulle antaneet
suuren onnesi, — mutta heillä on kyllä neuvonsa sinullekin, jolta ei
nyt mitään puutu, joka olet irti kaikesta, — jos he sitä vain tahtovat
ja jos sinä sitä tahdot! Naksaus vain heidän sormillaan, — ja
sinulla on parantumaton vatsakatarri. Niksaus vain, ja voit kuolla
auto-onnettomuudessa, sinä osteripussi!
Älä kiusaa siis jumalia, sinä onnellinen, sinä maailmanmatkaaja,
milloin lordi, milloin pajari. Ole sinä viisas bramiini, — jos
filosofoit, niin tee se edes viisaasti.
Ja niin hän kai tekeekin, — sillä nyt hänen kasvojensa kalseus näyttää
sulavan, kun hän nauttii höyryävää juomaansa. Hänen poskiinsa tulee
vaalea, kaunis punerrus. Silmät aukenevat suuremmiksi, — ja huulet jo
hymyilevät, kun hän tupsauttelee sikarin savua entistä keveämmin. Hän
puhaltelee lasiinsa leikitellen ja höyryjä hajoitellen. —
Ilta oli tummentunut, kaasujen ja sähköjen loimu kirkastuu. Väkeä
lisääntyy.
Kas niin, nyt on Ribby-Tom virkistynyt. Nyt hänen kallonsa ympärillä on
gloria-kiilto, melkeinpä autuaallinen. Ei liene tuhmasti filosofoinut,
— jos sitä tekikään.
Luultavasti häntä kiusasi vain reumatismi, — se lienee hänet
keskipäivällä herättänyt pahalta kyljeltä, ja nyt kunnon juoma sen
lievensi.
No, se on vähäinen vaiva. Moni ottaisi sata reumatismia, jos saisi
hänen muun onnensa, tuon, jolle ei ole annettu työtä, ei kotia, —
jotka tuskin jumalien lahjoja lienevätkään. Sillä milloin on kuultu
jumalien otsansa hiessä työskennelleen tai kattaneen tupaansa?
Mutta joskus on Zeus langennut ihmislapsille kultasateena, — niin,
ihmisten _tyttärille_, — harvemmin hän kai on satanut kultaa ihmisen
poikain kohdalle. No, sitäpä harvinaisempi ja jalompi on Ribby-Tomin
onni.
En voi muuta kuin olettaa, että tuo jumaliaan kiusannut lapsi on nyt
päässyt reumatismikohtauksesta.
Symbaalit helisevät, naiset tanssivat. Ribby-Tom puhaltelee renkaitaan
ja hyräilee ja lyö hiljaa tahtia jalallaan, hän on jo antanut
keppinsäkin pois. Jo vilkkuu veitikka hänen ruskeista silmistään, kun
naiset luovat häneen huoaten katseensa, — hänen sormuksiinsa ja
harmahtaviin hapsiinsa, jotka säteilevät jälleen nuoruutta. He
tietävät, mitä kannattaa rakastaa, — yksin kallista Ribby-Tomin
keppiäkin. Ilta on parhaillaan. Naiset kumartuvat sangen rakkaina yli
hänen olkainsa, naiset silkissä ja kalleissa töyhdöissä. He
tuudittaisivat hänet uneen kuin lapsen, he antaisivat hänelle
"kaikkensa", — hän on tytöistä ihmeissään. Mutta hän vapautuu heistä,
saattaen samalla parilla frangilla Ganymedeksensä, joka ajoi naiset
loitommalle, kolmanteen taivaaseen.
Niin, lihavuutta puhkava ja hymyilevä Ribby-Tom ei kai kiusannutkaan
jumaliaan, hyväntekijöitään, — tuo shakkilauta, ruskean ja keltaisen
kirjava, tuo yksinäinen ja vapaa. Ei, hän ylistää jumaliaan: isäänsä,
Uruguayn tupakoita ja Paraguayn lammaslaumoja.