Suurilla bulevardeilla, missä sähköt hulmusivat, istui katukahvilassa
katkera ja synkkäsilmäinen, sielulta väsynyt ja luonnolta tyly, typerä
apachi tyttönsä kanssa. Ja koska hän ehkä oli runollisella tuulella,
niin hän kai lauloi ajatuksissaan, — ehkä oikeille naisille, jotka
ohitse kulkivat:
— Kurjuudessa olen syntynyt minä, isäni soi kodikseni likaisen kadun
ja siltain alukset, äitini on minun itkulleni kironnut.
Kukaan ei ole minua auttanut, omaan älyyni olen saanut luottaa kuin
metsäkissa kynsiinsä. Kirkas ei minun mieleni ole, — kuinka se voisi
olla sillä, joka on varhain paljoin nähnyt, — ja nähnyt vain
tyhmyyttä, kaikki ihmislapset narreina tai tiikereinä.
Sillä kuinka voisi hyvyys kulkea siellä, missä köyhyys asuu? Hyvyys on
rikkaiden ylellisyys, — rikkaan on helppo olla hyvä, köyhän täytyy
hyvyytensä syödä, sillä vatsa on hänellekin tärkein.
Heikkojen narriuden ja vahvain tiikeryyden minä olen nähnyt. Mutta
taistelu on väsyttänyt minut, etten voi olla edes oikea tiikeri. Heikko
ja narri minä olen, jolla on tiikerin sydän. Tiikeri, jota narrius
heikontaa, tiikeri, joka vihaa tiikereitä. Yhteiskuntaa, joka on
tiikerien valtakunta. Yhteiskuntaa, josta en ole saanut muuta tietoa,
kuin että narrien on siinä paha olla.
En usko yhteiskuntaan, en sen aatteisiin enkä uskoihin, sillä ne ovat
kullattuja ansoja, joilla narrit pyydetään tiikerien uhreiksi. En usko
muuhun kuin nautintooni, mikäli sitä jaksan nyrkeilläni hankkia. — —
Enkä usko siihenkään oikein, sillä _kaikki_ olen varhain saanut
nauttia, ja ihmisen nautintamahdollisuudet ovat jotakuinkin rajoitetut.
Suurempaa nautintoa en enää tavoittele, koska en nautintoonkaan usko.
Nautintoni: — hetkellinen unohtamus, ja viha ja epäusko ja pilkka.
Nainen on ehkä suurin nautinnoista, parhain unohtamisista. Se minua,
typerää, vielä saattaa soaista. Mutta mitä on sekään sellaisena kuin se
istuu vieressäni: avuttomuus ja ahnaus — köyhyys.
Siksi minut valtaa usein vielä kaipaus, jota voisi sanoa puhtaan ja
jalon ja viisaan kaipaukseksi — valtaa tuossa ainoassa tunteessani,
joka minua, narria, vielä joskus hurmaa. Kaipaus, vaikka tiedän, että
sitä jaloa ja viisasta tuskin kannattaa kaivata, sillä tuskin sitä on.
Ja vaikka tiedän, että sitä halveksisin enkä siinä viihtyisi. Sillä
jalous on typeryyttä, joka ei tosiasioita näe; kuinka voisi viisaus
siihen yhdistyä? Viisaus on kokemusta, — kurjuutta ja kirousta, jota
ei kannata mainitakaan.
Ja kuitenkin, katsellessani näin ohikulkevia "oikeita" naisia valtaa
tuo hetkellinen hurmautumiseni ja suurin hullutukseni minut. Kuinka voi
epäilys ummistaa luomiaan näin? Ja niinpä minä, unohtaakseni, laulan
sielussani noille kulkijattarille:
Te oikeat naiset, — te _rikkaat_. Elämän jalokiviksi voin imarrella
teitä nyt, tällä hetkellä, teitä kauniita ja puhtaita ja hellän
näköisiä, — rikkaan on hyvä olla kaunis ja puhdas ja hellä!
Minun ystävättäreni on musta ja tyly, ja häntä minä _ihailen_, mutta
teitä rakastaisin, ehkä, _jos_ olisitte sitä, mitä silmäni
valhettelevat.
Ne valhettelevat, että te, jotka sipsutatte suorina ja siroina ja
uhkuvin uumin ja hymy pienillä punaisilla huulilla, ja silmissä mustain
luomien alla syvä kimallus, — että te olette viisaita ja hyviä. — —
Siroina te tepsutatte. Uumanne ovat upeat, mutta vyöhyt hoikka kuin
muurahaisen. Rintavassa kengässä kiireesti kepsutatte, ohut nilkka
vilahtaa kohtuullisesti, kun suojaatte puhtaita helmojanne. Otsalla
värisee leikillisesti kiharrettu tukka, ja leukanne on aistillinen ja
pyöreä. Hansikas verhoaa puhdasta rannetta, harsohansikas, jonka läpi
välkkyy yksinkertainen kultarengas. Kyynärpäänne ovat taipuisat ja
käsivartenne raikkaasti voimakkaat, — teidän oikeain, porvarillisten
naisten, kaita-uumaisten ja siro-otsain.
Niin te rientelette, korkein kannoin, iltapuuhissanne, — kun sähköt
pukevat, ah, vihdoin taas, bulevardien päiväisen arkisuuden
varietee-huikaisuun. Teitä minä rakastaisin — ehkä.
Minun sydäntäni viiltää jokin hullu harhausko, että teidän kauneutenne
on muka totta ja puhdasta, — kun te ohi rientäessänne luotte
kummastuneen katseen kirkkaista silmistänne synkkään, villin näköiseen
rikolliseen, joka istuu kahvilan markiisin alla välinpitämättömän ja
epäilyttävän näköisenä, käsi lallattavan ja kirjavissa sulissa
koreilevan proletaari-siskonsa vyötäisillä, — tuon, jonka huulet ovat
veripunaisiksi värjätyt ja laihat kasvot liidussa, — kasvot, joista
mustat silmät ammottavat välinpitämättöminä ja kylminä, — tyhjinä ja
suruisina, — _köyhinä_.
Se viiltää sydäntäni, varsinkin, jos teidän epäilevä katseenne on
kummastuksesta kaunis.
Mutta jos se on tuikea, jos halveksinta rumentaa kauniita silmiänne,
noita jalokiviä, silloin minun sydämeni kylmenee. Teille, varakkaille,
porvarillisille, joilla ei sievän, kapean otsanne takana ole aivoja
ymmärtääksenne, mihinkä katkeruuteen ja villiyteen ja vihaan saattaa se
syttyä, jolle ei ole syntymästä annettu muuta kuin omat kädet ja omain
aivojen epäilys ja oman lihan pyyteet, — koska hän näkee rikkauden
keltavoikoilla ja välkkyvissä vaunuissa ajavan ohitseen sähköjen
tulikujassa, hänen saamattaan siitä muuta kuin välähdyksen. Joten hän
myrtyy surussaan ja uhmaa ja miettii koston töitä, — teidän
yhteiskuntanne pilkkaamista ja tuhoa, jonka tiikerivoimille puhdas,
typerä kauneutenne perustuu.
Silloin kuitenkin halveksin teitä, ja nauran teidän hyvyyttänne, jonka
on luonut rikkaus, joka on maksanut kultaa, _paljon_ kultaa ja
varakkuuden onnea, sekä kauneuttanne, tuota kokematonta ja viatonta
kauneuttanne brysselinpitseissä.
Sillä onnen, kullan voimalla te olette tulleet puhtaiksi ja hyviksi, —
jos sellaisia olette. Onnen keikaus on teidät hionut, te jalokivet!
Kullalla teidät on ostettu sellaisiksi kuin olette, ostettu hyviksi, —
jos sellaisia olette. Oikeat jalokivet ovat kalliita!
Mutta kaikilla ei ole kultaa, ja heikko saa tyytyä jalokivien asemesta
kirjaviin lasihelyihin, — niin, te oikeat naiset, jotka kepsutatte
ohitse puhtain helmoin, tumma otsatukka leikillisesti väristen, te
laaja-uumaiset ja kaitavyöt kuin muurahaiset. Kaipaan teidän
puhtauttanne, mutta halveksin teitä, jotka on luonut raha, — joiden
pienissä otsissa ei viisautta ollutkaan.
Tylyllä ilolla minä silloin tahdon jälleen syleillä köyhää
ystävätärtäni, joka on viisas ja jotakin totta nähnyt, koska hän on
köyhä; tylyllä julkeudella minä silloin hyväilen tuon lallattavan ja
hetkeksi juopuneen rintoja — tahdon yllyttää häntä rikoksiin ja
halveksuntaan ja välinpitämättömyyteen, joka on epäuskoisen ja
voimattoman suurin nautinto sillä hetkellä. Köyhyydessään hän on nyt
minusta viisas, siis kaunis, tuo liiduttu, kalpea tyttö, huulet kuin
verinen viiva, pilkan veriviiva, — hän unohtaa köyhyytensä huokaukset
hetkeksi juopumuksessaan. Ystävättäreni, jonka laajan hatun otsikossa
paistaa, markiisin alta valojen huikaistessa, punainen sulkarivi kuin
indiaanin päähine. Apachitar! Suuri, punaiseksi värjätty sulkaviuhka,
kuin julkea kyltti yleisen talon ovella.
Häntä minä _ihailen_, jos teitä voisinkin rakastaa, te porvarilliset,
kauniit ja puhtaat naiset, elämän kalliit jalokivet, jotka ette
elämästä mitään tiedä!