Kaukana on suurkaupungin arkinen harmaus, sen hurina ja helinä ja
ryske, sen kivihiilenlöyhkä ja katujunien jyskytys, pillien käheät
hihkaisut. Versailles'issa syysaurinko säteilee.
Säteilee vienona penikulmaisessa ja soikeassa puistossa, terasseilla,
joilla puiden tummat kuutiot ja kartiot kohoavat, — kaukaisten
tekojärvien väreileville vesille loistaa sen valo, ja vaaleaan linnaan,
joka hohtaa kummullaan, sen kymmeniin saleihin.
Surumielistä ja tyyntä säteilyä, ikuisen auringon hohde katoavaan,
kauniiseen maailmaan.
Puutarha, jonka reunama on viivasuora, ulottuu kauas, metsän sininen
väri sulaa autereisiin etäisyyksiin, kuin sinertävien soitten utuun. Ja
keskellä sini-siimeisiä puistoja loistaa tuo linna aukealla, jossa
kymmenien suihkulähteiden vesi leikkii ja väreilee sateenkaarina.
Järven kuvastelevilla rantamilla kulkevat huvikävelijät, pari siellä,
toinen täällä, hiljaa. Sillä syksyhän on, — puistokujain holvistossa
pudottavat kastanjat kiiltäviä, punaisia hedelmiään, kukkalavojen
loisto sammuu, ja terasseilla ovat suuret, pallomaiset myrttipensaat
sameanväriset. Metsistössä, jonne huvikävelijät painuvat, on jo madon
tahrat tammien lehdissä, syys pukee maat heleään keltaan ja varistelee
kultaa kulkijain poluille, kun he astelevat jumalatarten ja sankarien
kuvain ohitse, jotka surevat tummin kasvoin ja verhoutuvat
sammaleeseen, — unohdetut ja rammat, yhdeltä käsi poikki, toiselta
jalka lyijyllä paikattu.
Niin he kulkevat jättiläiskokoisten kukkamaljakkojen ja neliskulmaisten
laakeriruukkujen ohitse, joissa laakerit näyttävät lakastuneilta. Niin
myöskin pitkän linnan saleissa, joissa heidän askelensa autiosti
paukkuvat.
Ja syysaurinko säteilee kimaltaviin saleihin, hiljaiselle kentälle,
jossa on ristinmuotoinen järvi ja jota ulottuu ilmanrantain utuun.
Linnan ikkunat säteilevät, mutta liikettä ei niissä näe. Ja kun siirtyy
sen saleista, joissa askelet parkettilattioissa kolkosti paukkuvat,
huvimetsään, ei kuulu siellä kisaa eikä naurua, ei elämää ja vilinää.
Vain lintunen visertää syysauringon paisteessa, — autiossa, suuressa
metsässä, jonka tammien runkoja kasvipeto, muratti, syleilee
tukehduttaen, imee niiden voimaa, — hämärtäen näköalan kuin vihreillä
liaaneilla, harvalla harsolla. Omituisina ja villeinä paistavat
murattiverhon läpi pyökit, joiden kyljet himmertävät kuin vanha hopea,
— poppelit, joiden tyvet työntävät vallattomasti uutta vesaa.
Aurinko paistaa autioon linnaan, jossa asui kerran kuningas Aurinko.
Loistossa ja hymyssä verrattiin häntä Jupiteriin, kun hän liikkui
näillä terasseilla. Samoili näillä kentillä joukkoineen värikkäässä
silkissä ja jalokivissä, — kentillä, missä leikittiin ja kuherreltiin.
Mutta kun kuningas läheni, niin valkealla ja karmiinilla väritetyt
naiset, jotka läpyttelivät viuhkojaan kuin kalat eviään, — silloin
heidän äänensä hiljeni, kunnioituksen ja pelon vallassa, kunnes heitä
käskettiin iloon ja leikkiin. Niin hän kulki kesänsä päivinä, kuningas
Aurinko, — metsiin, joissa äänet remahtelivat, nyt hiljaisiin.
Missä hän on nyt?
Kysy Trianon-linnoilta, jos ne taitavat vastata. Siellä ovat miljoonat
kukat nyt loistottomat ja tuoksuttomat, siellä vain lintu piipattaa
syysauringon säteillessä. Puiston pyöreillä aukioilla lakastunut ruoho
tallattua, hiekkakäytävät nurmettuneet, mutta sieltä täältä paistaa
paljas, raaka savi. Luonto ottaa valtaansa, murtaa ja harventaa
leikatut lehtimajain holvit, kätkee sammaleeseen suihkulähteiden kuvat,
— niinkuin sadun prinsessat unohdetaan nukkuvaan metsään.
Huvikävelijät kulkevat hiljalleen metsässä ja hiekkapolkuja Pikku
Trianonin, Marie-Antoinetten jalon ja keveän paviljongin edustalle, —
hiljaisen Pikku Trianonin, jonka tummissa lehtikujissa on ihmisilo ja
nautinto uhkunut, joihin pienet silkkikengät aikoinaan ovat jättäneet
leikkiviä jälkiä ja miehen polvet merkkinsä maahan painuessaan. Pikku
Trianonin, jonka pienissä ikkunaruuduissa jo ilta-aurinko välkkyy...
Nyt ei käytävillä riennellä; harvalukuisten kulkijain olalle vain
syyslehdet tippuvat.
Ilta-aurinko pilkahtaa jo, päivä on tyynesti ehtinyt päättymään.
Kultana se hymyilee hiljaisessa Pikku Trianonissa, suuressa
köynnösmetsässä ja kuningas Auringon Versailles'issa korkealla mäellä.
Jo ovat salot ilmanäärillä syvänsiniset. Jo kokoutuu hämy suurten
suihkulammikkojen ympärille, joiden suihku on lakannut pauhaamasta;
vain särkyneen reunustan lovesta vesi tippuu salavihkaa ja raukeasti.
Ja ylhäälle Versaillesin mäelle, tuonne jättiläisterassille loistavat
kaukaa lännen himmeänpunaiset pilvet. Tekojärven vesi välkkyy hämärässä
heleänä — kuin punainen risti, — tarumaisena kuin Egyptin virrat,
kukkapyramideineen.
Ja marmori-sfinkseineen, joiden selässä leikkivät kupariset amoriinit.
Pää olkaa vasten lepäävät jumalattaret sammalessa, — mutta heidän
hymynsä peittää jo yö. Hymyn, jossa tuhannet lukevat viisauden: maista
malja, sillä se huuliltasi riistetään; — kuoleman ajatus yllyttää
kevytmielisyyteen.
Kuningas Aurinko ja Pikku Trianonin jumalatar, jonka silmät kiiltelivät
kuin turkoosit, missä he ovat? Autio ja äänetön metsä, linnan sadat,
pian öiset salit, vastatkaa, missä he ovat?
Vain kasa multaa. Tuskin sitäkään. Ei mitään.
Säteillyt ja riemuava Versailles. Vain öisen kuun väikettä
neliskulmaisilla järvillä, joiden vettä levät samentavat.
Ja ainoastaan yksinäinen, kellervä kuu pilkistää Pikku Trianonin
pienten, vihreäin ruutujen läpi.