Tanssipaikan ovella rallattavat aamupuolella yötä sähkökulkuset kuin
pärpäkön kieli, koreat valot hohtavat avenuelle, sisäportaissa astuvat
salahiipijäin jalat tulipunaista, pehmeää mattoa. Salissa säkenöivät
kristallikruunut, ja symbaalit helisevät paksussa hienon tupakan ja
hien katkussa. Lakeijain ja kyypparien ja pikenttien ja heitukkain
punaiset takit vilahtelevat, juomat kuohuvat. Ulkomaalaisia istuu
korokkeella.
Kaljupäitä herroja ja Argentinan raavasfarmarien ja Floridan
pumpulinkaupustelijain vanhoja vaimoja ja leskiä ja puolivillejä
tyttäriä. — Nuo rouvat, paksuja he ovat kuin tynnyrit, heidän niskansa
on punaisissa ihralaskoksissa, heillä on kolme leukaa päälletysten, —
heidän naamansa on tällainen: ylähuuli yhtyy sieraimiin maalattuna ja
latuskana kuin kärsä. Hyllyviä he ovat, nuo vanhuuden raihnaamat, kuin
syöttösiat heidän karjakartanoillaan Michiganissa. Sali, jossa
symbaali-kurikat iskevät, on kuuma, joten he puuskuttavat hiessään ja
heidän silmänsä seisovat pullollaan päässä...
Ja vanhat rouvat ja lesket ja nuorehkot tytöt syövät vatsaansa eläviä
ostereita ja raakkuja ja kilpi-etanoita, hyllyvään vatsaan, jota kai
kivistää, koska he painelevat sitä punaisilla käsillään, joiden
paksuutta barbaariset jalokivet — tai lasinpilsa — yhä tehostavat.
Ja symbaali laulaa, ja viulunsoittaja kulkee pitkin punaista mattoa ja
yllyttää alaikäisiä tyttöjä tanssiin, ja huvimestari irvistelee ja
vääntelee takapuoliaan kuin Mefisto noidan keittiössä.
Ja vanhat rouvat, nuo raavasrikkaat ja tupakka-rikkaat, he nostavat
samppanjalasiaan ämmähumalassa, ja puhkuen he tuijottelevat
lorgneteillaan alaikäisiin tyttöihin, jotka tanssivat älyttöminä kuin
kaniinit ja tekevät toisilleen pienen tempun, nuo laihat, kalpeat
lapset. Ja vanhat, ihratutisevat Pernambucon ämmät, he kilistävät
samppanjalla kaljupäisten hentukkainsa kanssa ja huudahtavat alahuuli
riippuen kuin lehmällä: "Gesu! Mitä kulttuuria! Hienoutta. Vive la
France!"
Tässä viulujen vingunnassa, — ah, kaikki on tuttua, kaikkialla
rimputetaan samoin Maxim-säveliä, kaikkialla junat viheltävät samoin ja
tupruttavat savua, — täällä hien ja hajuveden ja sikarien ja muun
tuoksussa, jossa lakeijain ja pikenttien punaiset takit paistavat kuin
ammattiratsastajain, tai kuin luteet, — jossa symbaali paukkuu, —
täällä istuu nuori suomalainen dosentinrouva, joka harjoittaa "hiukan"
lauluopintoja, hartevan norjalaisen filologin rinnalla. Norjalainen:
hän katselee Argentinan puolivillaisia rouvia ja alaikäisiä tyttöjä ja
haukottelee, — luulisi hänen leukainsa vääntyvän paikoiltaan. Mutta
suomalainen dosentinrouva, joka on ollut jonkin aikaa erossa miehestään
ja on hiukan "hm hm", — ah, hänen sielunsa nousee! Hänen profiilinsa
on kuin kuonolaisen: leukaa ei juuri ole, pieni nenä on punainen, ja
leuan alla on lystikäs syvennys, otsaa ei ole juuri mainittavaksi. Hän
näkee edessään samppanjaa, ah, kuohuvaa, ranskalaista samppanjaa, hän
näkee tytöt, jotka tekevät toisilleen pienen tempun, ja kääntää
nokkaansa hiukan pois, mutta huudahtaa: "Ah, eikö tämä ole unta? Voiko
uskoa, että tämä on totta! Punaista, tulipunaista, — kyypparien takit!
Noita tyttöjä, kuinka ne ovat suloisia! Kuinka viattomasti ne nostavat
toistensa loistavia helmoja. Ne ovat lapsia, — eikö totta? Eikö totta:
ranskalaiset ovat suuria, ihania lapsia! Kuinka luonnollista tämä on,
päiväperhosille! Kas noita, tuossa vieressä! Tuota tyttöä
silkkikoltussa, ruusunpunaisessa paidassa. Ja tuota nuorukaista, — he
suutelevat! He _suutelevat_, noin, iih, — he _suutelevat_! Eikö totta,
että tämä on elämää! Ah, elämää, _samppanjaa_, ei unta."
Ja symbaali helisee ja huvimestari irvistelee, Argentinan vanhat ja
puuskuttavat rouvat tuijottelevat lorgneteillaan alaikäisten tyttöjen
helmoja, norjalainen nauraa ja heilauttaa päätään ja haukottelee. Ja
dosentinrouva, jonka pienet silmät ovat sirrallaan kuin rotan ja
ruosteenkarvainen hiussykerö kurrillaan, hän kohottaa korkean lasinsa
ja huudahtaa:
"Ach, minä rakaztan tätä maata! Tämä on espriitä! Eläköön Ranska,
elämä!"
Mutta keikkaselkä norjalainen pudistaa jalopeuranharjaansa, hänen
kulmakarvansa rypistyvät ylen juhlallisesti, ja vielä juhlallisemmin
hän sanoo:
"Madame, — no, juodaan sitten pohjaan! Mennään, — niin päästään —
_tuosta ranskalaisesta_!" Ja hän nauraa pirullisesti.
Pikku rouvan silmät tulevat pyöreiksi, hänen äänensä vapisee, häntä
melkein itkettää: "Mitä, mitä te arvelette... Herra! Ei, ei..." Ja hän
kalpenee, hänen pieni, pysty nenänsä on närkästyksestä valkea.
Norjalainen nauraa kyynillisesti. Ja symbaali soi, viulut ulvahtelevat,
ja aladobina tutisevat Buenos-Airesin rouvat huutavat:
"Mitä kulttuuria! Vive la France!"
Pölkkypää norjalainen! Juhlallinen karhu, miksi laskit käpäläsi jo
Herran voideltuun? Nyt on "heikko" hetki ohitse, huomenna on pienellä
rouvalla, joka harjoittele hiukan laulua, päänsärkyä kuin kanalla, jota
viina narrasi, niin, mikä katzenjammer! Silloin on madame Esprit'n
sielu "en fuite", — silloin on jalosta "esprit-de-suitesta" tullut
"esprit-de-fuite". Sillä aamulla istuessanne suurissa halleissa
voimistusryypyillä hän juhlastelee: "Miten se oli sellaista —
sairaalloista, onnetonta — elämää! Hyi, sitä turmelusta!"
Puupää norjalainen! Juhlallinen — jääkarhu.