Kerran näin unta, — se oli sumuinen illansuu, ja korkealle kammiooni
kuumotti jättiläiskaupunki sinertävänä siluettina, ja kalvaankellertävä
kuu oli kohonnut ja paistoi ikkunaani synkän Notre-Damen takaa. Minä
olin palannut kaupungilta turhalta kululta ja hervahtanut uneen.
... Näin kauniin puiston, jossa suorat käytävät ulottuivat äärettömiin.
Aurinko paistoi, ja taivas hymyili ja ilmanranta välkehti kuin
helmiäinen: sinisen ja vihreän ja kullan vivahteissa. Taivaan alla
hymyilivät kuvapatsaat peitellen kädellään sulojansa. Kukkalavat
paistoivat valkeina ruutuina, ja niiden välistä suihkusi
heleänsinisistä lammikoista vettä taivaan korkeuteen, ja kun suihku
putosi jälleen alas, rapisi se puiden lehvistöissä, jotka hohtivat
tummaa sineä. Mutta suihkujen helmirihmain takaa siintivät kaukaa
riemukaaret.
Siellä oli kaikkea ihanuutta. Suloiset nurmikentät nukkua puiden
siimeessä, ja temppelit pilaristoineen. Siellä oli päivänpaistetta, —
siellä ei ollut ihmiskasvoissa köyhyyden vääristystä. Siellä välkehti
vain silkki ja kultatikkaukset, ja siellä ui sielu keveänä kuin
valkoviinissä. — — Se kuva minulle kangasteli unessa.
Ja ajelin jotakin — joka keijui kultapallolla edessäni ja liehui pois
edestäni. Ajoin kauan, puistossa ristiin rastiin, toivovana ja nauraen,
mutta välistä levähtäen.
En tiedä, miten aikani lienee siellä mennyt! Mutta silloin minä kuulin
äänen, joka sanoi minulle: "Sinun täytyy kuolla." Ja minä heräsin.
Heräsin kiireesti hengittäen, ja silmät raottuivat ja jäykistyivät
tuijottamaan kalpeaan kuutamoon. Ja sydänalassa oli vaiva, joka väänsi
melkein suun itkuun. Mutta yhä kajahtivat kammiossani ikäänkuin sanat:
"Sinun täytyy kuolla."
Vaikka aistejani yhä kiehtoi se, joka oli kiitänyt kultapallolla
edeltäni ja joka ei mitään ollut kuin unta. Yhä se kiehtoi
selittämättömästi. Ja minä vaikeroin: yksi ainoa seikka on elämässäni,
joskin voin muuten sanoa: vieläkö enemmän ihanuutta luojaltani
vaatisin? — yksi on siinä raskasta: että täytyy kuolla.
Kuu välkkyi ikkunaan synkän Notre-Damen paritornien viereltä. Se oli
kellertävä ja kalpea kuu, joka levitti valoaan himmeältä ja utuiselta
taivaalta. Sen valo oli itkun-surullista, se lekutti kuin
kuolinkynttilät.