Suuressa kaupungissa, suuressa kahvilassa viulut vinkuvat ja
sähkötulten heijasteet sinkoavat peiliseinästä toiseen... Viulut
vinkuvat aikaisin illalla suuressa kahvilassa, ja sellot ja oboet ja
piccolot, ja sunnuntaiväkeä kuhisee pilarisalissa: punakoita
porvarisrouvia, joita ei arkina siellä juuri näe, porvaris-äitejä
höyhenissä ja katinkullassa, tuoden tyttäriään tapaamaan tulevia
vävyjään, kävelyttäen meheviä ja muhevia ja punaposkisia
porvarisneitoja.
Talvinen sade lyö rankkana kadulla, ja kun kahvilan ovet lentävät vähän
väliä auki, koska tulee lisää väkeä tai entisiä lähtee, kuuluu ulkoa
kavioiden läiske ja pyöräin räsähtely välkkyvissä vesilätäköissä, ja
ovensuussa puhaltaa kylmä viima. Mutta kahvilassa iloitsee pyhärahvas,
valossa, sähköliljain peiliseinistä paistaessa, ja viulut ja sellot
vetävät lämmintä, ihanaa valssia.
Paksun, kiiltävän pilarin kupeella istuu — tuon ison, sinisen
hattusulan takana — muuan mies kahden naisen seurassa. Mies on pitkä,
hän heilahtelee tuolillaan, hän on kuivanahkainen, mutta hänen nauravat
huulensa ovat paksut ja punaiset, ja hän on kiilusilmä; — tukka on
lähtenyt keskeltä päälakea vakona melkein niskaan asti. Hän ja hänen
molemmat naisensa nauttivat kuumaa viiniä, naiset, joista toinen istuu
miehen vieressä: laiha ja vanhahtava, mustiin puettu. Hänen
nenänsä selkä kohoaa kuin setolkka, hän on sormuksissa, ja hän on
kelta-ihoinen. Hän hymyilee ja huokaa; hänellä ei ole kädessä
hansikkaita.
Mutta näitä kahta, herraa ja tätä naista, vastapäätä istuu pilarin
vieressä kolmas. Hän on vaaleaverikkö ja nuorempi, hänen kasvonsa
hehkuvat — kuumasta viinistä. Hän on punainen kuin ruusu — tekoruusu.
Hänen silmänsä ovat kuin mustansiniset orvokit, niissä on kostea ja
riemukas loiste. Hänen povensa aaltoaa, — ja hän näyttää kirkkaita
hampaitaan, — hän on kipinä, tunnetta ja tulta. Hän vilkuu kulkevia,
ja silloin hänen päänsä pyörähtelee ja heittyy vilkkaasti kuin iloisen
penikan. Hänen puseronsa on valkea, täynnä rimssuja, ja lihalliset
rinnat kohoilevat pitsien alla. Hänen melkeinpä ranteettomat kätensä
ovat valkeissa hansikkaissa ja pää Egyptin haikaran sulissa, pää, joka
heiluu ja keikkuu edestakaisin, — kun viulut laulavat ja helisevät
valssia. Pää heiluu tahdissa olalta toiselle, ja suu hymyilee, —
totisesti hän on taivaassa, seitsemännessä taivaassa. Suu hymyilee, se
on kuin herttakuvio: ylähuuli kuin pieni ja aivan kaareva jousi,
alahuuli kirsikka, — silmät välkkyvät kuin jalokivet, valejalokivet.
— Niin valssin tahdissa, kun viulut vinkuvat ja sellot veisaavat ja
oboet puhaltavat ja piccolot livertelevät, — sähköliljain heijastuessa
peilistä peiliin.
Ja tummaverinenkin nainen hymyilee, näyttäen miettivältä, ja hänen
sydänalansa liikahtelee raskaasti. Ja kaikki kolme he juttelevat
vilkkaasti keskenään. Tuon vaaleaverikön taivaansiniset silmät ovat
vähän väliä käännetyt yläluomia kohti, kun mies puhelee toiselle,
miettivän näköiselle naiselle, — ja vaaleaverikkö on kohtelias
tummalle, joka hymyilee ohuilla, värähtelevillä huulillaan, mutta ei
ylentele nenäänsä riehakasti kuin hän. Ja herra raapaisee jakausta,
joka ulottuu niskaan asti, luonnonjakaus,— ja hän on jalo ja iloinen
kavaljeeri sekä keltaiselle että punatulle,— ja heillä on hauskaa
pienen, pyöreän pöydän ympärillä, pilarin vieressä ja hehkuviinin
ääressä, — kun viulut ja sellot vetävät lämmintä, ihanaa valssia ja
sähköt monistuvat tuhansina heijasteina peiliseinästä toiseen.
Ja sitten vaikenee valssi, ja väen sorina ja nauru ja humu kuuluu, ja
ulkoa sateen lätinä, — ja nyt pauhahtaa orkesterista kukkien ja
palmunlehtien takaa "Manon". Silloin juttelevat he kaikki kolme entistä
hartaammin ja innokkaammin, joihinkin asioihin vakavasti syventyen.
Tämä laiha ja käyränenäinen ja punahuulinen mies puhuu totisesti ja
innostuneena tummapukuiselle naiselle, ja myöskin pilarin tuolla
puolella istuva vaaleaverikkö, jonka sieraimet laajenevat ja suu
huohottaa, kun "Manon" itkee ja ilkkuu ja nauraa, hänkin puhuu
iloisesti, joskin hajamielisesti, suruisesti hymyilevälle tummalle.
Niin he puhelevat. — Ja yht'äkkiä ilmestyy heidän puhellessaan pilarin
takaa ja sen takimmaista sivua hiipien valkeaan pitsihansikkaaseen
verhottu naisen oikea käsi, — ja samassa ojentaa kaljuraivoinen
kavaljeeri vasemman kätensä puhellessaan pilarin taakse. Ja
valkohansikkainen pieni käsi, se haparoi, se vapisee, se etsii
hätäisesti kuin sokea. Ja käden omistaja huudahtaa riemusta, kun mies
löytää viileän pilarin takaa pehmoisen, pyöreän käden, ja nyt
tempaisevat, puristavat vapisevat kädet toisiaan. Samalla kun herra ja
vaaleaverikkö puhelevat vakavasti ja päätä nyykytellen tuolle tummalle
ja laihalle, joka tutkivasti vilkaisee ylös ja jonka silmät näyttävät
yhä tummenevan.
Niin, hän on tosiaan kasvoiltansa harmaa, mutta hän hymyilee, hänen
pienet silmänsä ovat kovin mustat, mutta nyt hän nauraakin. Ja nyt
vasta hän luo riutuvat kasvonsa pois, — peiliseinään päin, josta
pienen ja tupsutukkaisen soittoniekan kasvot ovat katsoneet häntä jo
aikaa, vaikka hän ei ole niihin katsonut, kun ne huomasi, — noihin
vakaviin kasvoihin ja silmiin, jotka ensin tähtäsivät vaaleaverikköä,
keikaillen ja silmiä välkytellen ja lapsellisesti, tuota nuorta naista,
jolla on suu kuin herttakuvio. Soittajan kasvot ovat hetkisen olleet
katkerat ja väsyneet, mutta hänen silmänsä kirkastuvat jälleen, kun
hänen ja tuon tumman katseet yhtyvät peilissä, pyytävinä ja
onnellisina, — samalla kun kiihkeät kädet tempovat toisiaan pilarin
takana.
Niin, "Manon" pauhaa, viulut vinkuvat, ja sellot ja oboet kumisevat, ja
piccolot livertävät — suuressa kahvilassa, jossa tuoksuu naisilta ja
vaniljalta ja kukkasilta, myskiltä ja äitelästi hehkuviiniltä, — kun
sähköliljat loimottavat tuhannesti toistuneina peileissä ja
sunnuntairahvasta kuhisee, sateisena talvi-iltana.