"Niin. Minä sanoin hänelle: Poupoul paljasti aikeeni, se haukkui.
Siihen hän sanoi: vai niin, koira siis esti tekosi. Mitään muuta hän ei
sanonut. Mutta kaksi päivää myöhemmin hän sanoi minulle: nyt ei Poupoul
voi enää estää sinua, Yann."
Katsoin Yanniin ja halveksiva hymyily tuli huulilleni. Nauroin itseäni.
Hän on lapsi, tämä Rosseherre. Oh, niin, niin, hyvät herrasväet, tässä
näette ensi luokan ihmistuntijan edessänne! Lähdenpä kiertueelle ja
panen renkaan nenääni ja otan seipään käteeni ja näyttelen itseäni
rahasta!
Mutta Yannille minä sanoin soimaavin katsein:
"Yann, minä odotin joka yö Pouponin kuilulla. Miksi sinä et tullut?"
Yann katsoi minuun hämmästyneenä. "Eihän täältä lähtenyt yhtään
laivaa", vastasi hän, "kuinka sinä siis olisit voinut matkustaa?"
Nauroin ääneen. Nauroin itselleni. Siis aivan suotta syyttä olivat
hiukseni nousseet pystyyni — Yann ei ollut ajatellutkaan tulla
luokseni. Riittää! Pois!
"Viime päivät olivat helvettiä!" jatkoi Yann ja hänen tulehtuneet
silmänsä sinkosivat säkeniä, hänen kaulasuonensa paisuivat. "Tuo nainen
teki minut hulluksi. Kuuletko? Hulluksi! Minä luulen, että hän on
pirun riivaama ja että hän noitui minut. Niin minä luulen! Hiljakkoin,
yöllä — en voinut tehdä sitä. Sinä vihelsit, kuljit niin huolettomana.
Senvuoksi. No, sinä matkustat, se on hyvä. En tiennyt enää, mitä minun
piti tehdä. Ja mehän olemme kuitenkin ystäviä, vai? Jos hän olikin
sinun luonasi, niin mitäpä, siitä! Jää hyvästi, _mon très cher ami_!"
Yann ojensi minulle kätensä, ja hänen silmänsä kiilsivät kosteasti.
Tartuin ojennettuun käteen, ja me katsoimme kauan toisiamme silmiin.
Olimme kiusanneet toisiamme, ei mitään muuta, niinkuin täytyy tehdä
ihmisten, jotka tulevat lähelle toinen toistansa.
Sitten Yann pisti kätensä taskuun ja veti sieltä, esiin umpikuorisen
kultakellonsa.
"Lasi sinun täytyy panettaa siihen", sanoi hän, "otahan toki! No, ota
jo!"
Minä hymyilin. Ei, milloinkaan minä en opi ymmärtämään näitä ihmisiä.
Mutta kelloa minä en ottanut.
"Minä en tahdo omistaa mitään, joka maksaa enemmän kuin kymmenen
frangia, ymmärrätkös, Yann?" sanoin minä. "Jotain muuta kenties?"
Yann etsi taskuistaan ja antoi minulle vankan puukkonsa.
"Niin, sitä minä voin käyttää, kiitos!" Työnsin käteni taskuuni ja
vedin esiin pienen huiluni. Annoin sen Yannille.
"_Merci_!" sanoi hän. "Miten monta ihanaa hetkeä — no, jää hyvästi! Älä
unohda minua!"
Pudistin päätäni ja puristin vielä kerran Yannin kättä.
Purje kohosi.
"Toimitsija" laukkasi lahdelman ylitse. Tuulta oli enemmän kuin
tarvitsimmekaan. "Kameelin" ympärillä leikitteli pieniä mustia sorsia,
sukeltaen, pyöriskellen. Lokit istuivat kallioilla ja niiden päät
kiilsivät niin valkeilta kuin vastikään öljyvärillä maalatut napit.
Riuttojen luona meri imi ja hengitti.
Kuljimme virran poikki ja "Toimitsija" kallistui toiselle kyljelleen.
Sitten purjehdimme, sen veden peitossa olevan riuttarivin ohitse, jonka
lähellä niin usein olin kalastanut Merenkuninkaan kanssa. Meri jymisi
ja vaahtohunnut pärskyivät korkeuteen. Silloin näin pienen valkoisen
purjeen, joka heilui kovassa aallokossa. Se tuli meitä kohti. "Jean
Louis!"
Mutta veneessä ei istunutkaan pieni Merenkuningas. Valkoinen myssy
näkyä purjeen alta.
"Rosseherre — ho! ho!" huusivat matruusit.
Vene purjehti aivan läheltä ohitsemme. Rosseherre istui köyryssä selin
peräsimessä, katse eteenpäin suunnattuna, matala otsa sadoissa pienissä
rypyissä. Hän ei katsonut ylös.
Aalto nosti veneen korkealle ja vei sen pois. Tuossa tuokiossa oli
pieni keinuva purje kadonnut näkyvistämme.
"Se pahalainen! Katsokaas vain!" huusivat matruusit ja nauroivat.