Korkean, sinivihreän, kaksitornisen kalliolinnan kaltaisena on saari
meressä. Lokit kiertelevät ympärillämme, ja kaukaisilta kallioilta
tunkeutuu korviimme hento viheltävä ääni.
Korkea kalliolinna muuttuu siniseksi ja katoaa mereen. Nyt ei ole enää
mitään nähtävissä, vain Creachin paksu pää ui taivaanrannalla.
Silloin tunsin iskun sydämessäni. Yvonne! Jumala minua auttakoon, en
ollut kaikkina näinä päivinä enää ajatellut häntä, olin tykkänään
unohtanut hänet.
Ihminen on ihmeellinen.
No, Yvonne löytää pian toisen lemmityn.
* * * * *
Mantereen rannikolla tapasin Mathieun, L'honneurin ja Petitjeanin.
Jumalan kiitos, he olivat siellä. Luulen, että silmäni kyyneltyivät.
kun näin heidät.
"Tässä minä olen."
"Ah, sinä olet täällä!"
Ryypiskelimme myöhään yöhön. Sitten sanoimme jäähyväiset. Haa, mitä
se on? Meri oli musta, ja musta oli taivaskin. Mutta taivaanrannalla
hengitti välkkyloisto, valkoista, valkoista, punaista, ja
valotuulimylly heitti siipiään korkeuteen. Ne olivat Stiff ja Creach.
"Hyvästi, toverit? Ja kun pääsette takaisin _Osaan_, niin sanokaa
minulta terveisiä Amorikille ja hänen tyttärelleen, Yannille ja Jean
Louisille! Älkääkä unohtako tervehtiä Rosseherreä! Sanokaa terveisiä
kaikille, kaikille!"
Kaksi päivää myöhemmin astuin Cherbourgissa suureen
kahdenkymmenentuhannen tonnin höyrylaivaan. Sumusireeni huusi, kappeli
soitti kävelykannella, _en route_!
Olin surkeassa mielentilassa. Heti alussa sattui minulle se
onnettomuus, että loukkasin äänelläni laivan ylitarjoilijaa. Niin,
uskokaa, kunnioitettavin herra, että juon ensin kolme raakaa munaa,
ennenkuin uskallan lähestyä niin ylhäistä henkilöä! Otin miehen
katsastettavakseni. Miten oli minun meneteltävä, pyytääkseni tältä
lähetystönpäälliköltä hauskaa hyttiä? Hän seisoi edessäni kulttuurin
kielen siloiseksi nuolemana. Hän tuntui minusta hirveän tutulta.
Tarkastin hänen pääkalloaan. Niin, minä olin hänet jo nähnyt. Tuhannen
kertaa ja kaikkialla. Ne olivat _europalaiset_ kasvot! Eivät mitään
muuta.
En puhunut enää sanaakaan. Otin viiden frangin rahan ja annoin sen
liukua hänen europalaiseen käteensä. Hän ymmärsi heti ja kumarsi: herra
voi vast'edes huoleti äänellään häiritä tämän höyrykarusellin pyhää
rauhaa —
Hytissä koettelin mattoa sormillani, ja myöskin portaiden peitettä
tutkin salaa: kumia! Yann, missä me olemme? Sähkövaloa, lämmityslaitos,
kukkalaatikolta, kirjapaino, _hotel à la Riz_, heh, olin jo joutunut
sivistyksen ulkolaidoilta suoraan kiehuvaan keskukseen. Höyrylaiva oli
hiljainen kuin kirkko, vain silloin tällöin kuuli pelottavaa, ulvovaa
yskää: se olin minä.
Nousin kävelykannelle ja hymyilin halveksivasti: sen pienin
pelastusvene oli suurempi kuin suurin vene, mitä meillä oli saarella.
Tuuli. Suunta pohjois-luoteinen, voima kahdeksan, kova aallokko. Mutta
jättiläinen ei heilahtanutkaan. Se kulki kahdeksantoista solmuväliä
tunnissa, ja kuitenkin se näytti olevan ihan liikkumatta ja vain
kapeat käytävät kulkivat. Meri oli syvällä allamme, näkymättömänä ja
mitättömänä. Me olimme kauttakulkijoita, emme mitään muuta. Tuli ilta,
ja Kanavan valot välkähtelivät ja värähtelivät. Kurja kalastaja-alus
liukui ohitsemme. Se kiemurteli ja pieksi aaltoja ja nousi pystyyn.
"Hoi!" huusin minä ja heilutin lakkiani.
Mutta he eivät kiinnittäneet minuun huomiota.
Ja nyt valtasi minut tietoisuus, alaston, kamala tietoisuus: _en
kuulunut enää sinne_! Aallot, tuuli, koko suuri meri — _en kuulunut
enää sinne_ —
Menin tupakkahyttiin, istuin nojatuoliin, tilasin whiskyä lasin ja
toisenkin. Sitten ostin kokonaisen pullon. Kaksi tähtisikermäämme
loisti nyt kuohuvassa meressä olevan mustan saaren ylitse —
Miksi? Miksi sinä tulit ulos merelle?
Silloin kuuntelin: kuuletko koneiden pumppuavan? Kautta kaikkien
värähtelyjen, lävitse kaikkien kerrosten ja käytäväin kuuletko suuren
terässydämen lyönnit? Se oli Europan sydän, Europan, johon tulin! Ja
äkkiä siirtyi allani laulavien koneiden levollinen voima minuun ja
täytti minut väkevyydellä sekä äärettömällä varmuudella. Kaadoin lasini
täyteen ja hyräilin laulua.
"Ole levollinen, sydämeni", sanoin sydämelleni, "elämän metsästysmaat
ovat suuret. Sinä löydät heidät kaikki uudestaan, Yannin, Yvonnen,
Rosseherren ja Jean Louisin, kaikki! Ja myöskin Poupoulin sinä vielä
tapaat, mikään ei ole korvaamatonta!"
Mutta yöllä heräsin äkkiä. Höyrylaiva natisi kuten nahka natisee.
Kuuntelin. Siellä ulkona oli tuuli, meri, sieltä kuului ääniä, sieltä
ulkoa, ja minä ymmärsin ne. Sydämeni puristui kokoon.
"Hyvästi, te rakkaat", sanoin, "hyvästi, minä tulen takaisin!"