"Jää hyvästi, Kedril, luotsi numero yksi! Missä on Jean Louis? Hyvästi,
hyvästi kaikki!"
Kalastajat ympäröivät minut ja hieroivat karkeita poskiaan kasvoihini.
Suutelimme toisiamme. "Ettäs niin pian lähdet luotamme —!" sanoivat
he ja pudistivat päitään. Heidän kätensä olivat kovat kuin puu. Mutta
heidän silmänsä olivat uskolliset ja sydämelliset. Kedril tahtoi
ehdottomasti soutaa minut "Toimitsijaan". Lahjoitin hänelle piipun
muistoksi.
Matruusit nostivat ankkurin.
Silloin tuli "Työmiehestä" vene, ja Yann kiipesi "Toimitsijaan".
Seisoin laivan reunalla ja näin hänen tulevan. Tunsin, miten veri
poistui kasvoiltani, päällystakin taskussa olevat käteni puristautuivat
nyrkkiin. Aloin hitaasti kasvaa —! Mutta kun Yann katsoi minuun,
valtasi minut kumma voipumus. Yannin siniset lapsensilmät näet
hehkuivat täynnä rakkautta. Ne olivat Yannin entiset silmät,
sellaiset kuin ne olivat olleet aikaisemmin, ja ne tekivät minut heti
aseettomaksi. Yann astui luokseni. Hän näytti likaiselta, otsallaan
hänellä oli kauhea verinen naarmu ja hänen silmäinsä valkuaiset olivat
yhä verestävät.
"Sinä lähdet!" sanoi hän hymyillen ja osotti katseellaan pientä myttyä,
joka oli kainalossani.
En vastannut mitään. Katsoin häntä.
Yann odotti hetkisen ja katsoi minua tutkivasti silmiin, sitten hän
alkoi uudestaan: "Ajattelet ehkä, että minä tapoin Poupoulin? Ei, en se
minä ollut. Rosseherre sen teki."