Tuli pari kurjaa päivää.
Tuuli vinkui vinkumistaan. Se tuli luoteessa olevasta pilvenreiästä ja
kiiti eteenpäin, jäätävän kylmänä, aivan maata myöten.
En viihtynyt kotona. Kuljeskelin kylässä, sähkötin herra Boucherin
kanssa, olin kaikkialla. En voinut sulattaa tätä kuulumatonta
kataluutta! Olihan Yann sydämensä syvyydessä hyvä poika, sen minä
tiesin. Mutta kuinka hän oli saattanut noin tehdä? Sano, Yann! Mutta
kaiken päätteeksi — mitä merkitsi koira hänen naiville raakuudelleen?
Tuuli kiiti kylmänä ja ulvoen eteenpäin, eikä saari ollut mitään muuta
kuin autio sieluton soraläjä, jonka kimppuun meri hyökkäsi kaikilta
tahoin kirvein ja kangin, poistaakseen sen tieltään. Minua vilutti.
Katsoin yli meren. Se viittoi ja viekotteli, niin että melkein henkeni
salpautui. Mitä tahdot? Mitä tahdot minusta —?
Kaukana kulki kolmimasto märin, raskain purjein. Katselin sen menoa.
Päiväntasaajan aurinko on paahtava heitä ja heidän hiuksensa tarttuvat
kiinni laivankannen pikeen, kun he nukkuvat. Troopillinen sade valuu
ja he saavat kahlata polviaan myöten haaleassa vedessä. He takertuvat
tyveneen ja etsivät katseillaan tuhannesti päivässä taivaanrantaa. He
kulkevat laulaen piirissä ja nostavat raskaat purjeet ylös ja lentävät
myrskyssä. He pyytävät koukuilla albatrosseja, ja tuo suuri, kömpelö
lintu seisoo kannella avuttomana heidän nauravien ruskeiden kasvojensa
edessä —
Nousin seisomaan.
Äkkiä oli kaukainen kolmimasto liekkien vallassa. Mutta todellisuudessa
ei palanut se, vaan sydämeni oli syttynyt tuleen ja lingonnut liekit
silmiini. Tunsin sellaista tuskaa kuin rintani olisi repeytynyt kahtia.
Tiedätkö, mitä se on?! Se oli kaipausta sinne kauas!
Lähtekäämme! Lähtekäämme metsiin, joilla ei loppua ole ja jotka
humisevat, lähtekäämme pohjolan lumikentille, missä ei aurinko paista
— yhtäkaikki, helvettiin, jos niin tahdot — mutta lähtekäämme _uusiin
oloihin_!
Ja minä päästin huudon, joka kuului kauas merelle.
"Kuulkaa, Noel, minä tahtoisin purkaa _La belle femmen_ kaupan."
"Ettekö tahdo ottaa _La belle femmea_?"
"En, minä matkustan pois."
"Matkustatteko?"
"Matkustan. Olen mielelläni valmis maksamaan, teille vahingonkorvausta."
"Oh, niin välttämättömästi en tarvitse rahaa, vai? Jos kerran
matkustatte, niin niin mitäpä tekisitte _La belle femmella_, eikö niin?"
Mutta minä en matkustanut tänään enkä huomennakaan. Yann ei saanut
luulla, että minä häntä peläten lähdin saarelta. Oh, ei! Mehän olimme
nyt molemminpuolisesti toisillemme paljon velkaa, ja minä pidän
selvistä tileistä.
Neljä yötä pysyttelin Pouponin kuilun lähellä ja odotin Yannia. Istuin
siellä ja olin viluissani. Tuuli humisi, Creachin valosalamat lensivät
ylitseni. Poltin piippua ja pidin kättäni sen pesän päällä, jottei
tuuli voisi viedä siitä pois tupakkaa. Sillä tavoin lämmittelinkin:
Enkö ole sinulle vannonut, että olen täällä joka yö, Yann? Missä viivyt
niin kauan, käy esiin, Yann — täällä minä olen —
Tunnit kuluivat. Hou-huu-ho — ulvoi tuuli, ja joku ääni kaikui
korkeuteen: hiihii —. Toisinaan vonkui kallion halkeama. Kaukana
merellä kulki postihöyrylaiva, satulinnalta se näytti monine valoineen.
Istuin ja odotin.
Mutta heti kun jotakin narisi tai kopisi aholla, nousivat hiukset
pystyyn huokosissani. Tuulessa oli uhkaavia ääniä, ja minä kuuntelin
henkeäni pidättäen. Äkkiä karkasi kamala valkea aave laukaten päälleni.
Vannon, että tällä hetkellä pullistutin itseni kuin piikkisika ja
puhkaisin katseillani valkean aaveen. Se oli paperipalanen, eikä se
minua sen enempää vahingoittanut.
Toisinaan paukkui ja kaikui allani. Kuilu haisi kuin vanha kaivo,
ummehtuneelta ja mädänneeltä, siellä alhaalla litisi ja kahisi niinkuin
raskas, märkä esine olisi liikkunut edestakaisin. Kylmä puistatus
värisytti minua — siinä oli hän! Se oli Poupon, murhaaja, hän veti
jaloistani, tukki sormensa oikean kenkäni reikään ja huohotti. Sitten
hän jälleen lotisten liukui alas.
Vaikkakin siirryin yhdestä jännityksestä toiseen ja ihoni kävi
kananlihalle, jäin levollisesti paikalleni istumaan. Enpä liikahtaisi
heti sittenkään kun Yann tulisi. Olisin kuuromykkä, hän löytäisi
täältä kuuromykän piipunpolttajan, joka olisi vaipunut ajattelemaan
viisaustieteen ongelmoita Pouponin kuilun partaalla. Yann saisi
tilaisuuden periä saatavansa. Mutta sitten — niin, sitten tulisi minun
vuoroni!
Toisinaan otin pienen huiluni taskustani ja soitin laulun tai
lurituksen.
Yann? Etkö kuule, Yann?
Kerran nukahdinkin. Mutta silloin minut herätti tykinlaukaus. Piippu
oli pudonnut maahan. No, minä en ole sellainen mies, jolla on vain yksi
piippu, minulla on piippuja jokaisessa taskussa. Sytytin siis toisen
piipun.
Yann?
Odotin aina neljä, viisi tuntia. Riittääkö se pelastamaan kunniani, en
tiedä. Minulle se riitti.
Mutta Yann ei tullut.