Döi — döi — gullugullu gullu — döi.
Kolmikulmainen evä pisti vedestä esiin ja jokin hengitti aivan kuten
sähköraitiotien ilmajarru, sekä kiiti kiireesti pois, hyvästi neljän
metrin pitkänä. Se oli "_souffleur_". Se ui nopeasti, hengitti vielä
kaksi kertaa, kolme kertaa, ja oli kadonnut.
Saari oli etäällä, kuten harmaa, suomupanssarin peittämä eläin,
kauhea suu vaanien puolittain veden alla, tutkain kuonossa. Se näytti
asumattomalta, ja kenenkähän mieleen olisi pitänytkään juolahtaa asua
tuossa epäystävällisessä kiviröykkiössä?
Sumupilvi lähestyi Creachia, peitti sen, ja Creach ulvoi, auringon
paistaessa täällä kirkkainnaan. Sumupilvi ryömi lähemmäksi ja kietoi
sisälleen "Kirkontornin". Sumuseittejä kulki ohitse ja takertui
vaatteisiin ja hiuksiin, niin että kaikki näyttivät siltä kuin
haihtuisivat savuna ilmaan. Joku höyrylaiva huusi, mahtavasti ja
levollisesti, niinkuin huutaa vain postihöyry, joka ei mitään pelkää ja
joka pyytää vain vapaata pääsyä. Se tuli lähemmäksi, ja me tartuimme
airoihin, sillä ei voinut tietää mistä se tuli. Sitten se näyttäytyi
jättiläismäisenä aaveena sumussa kaikkine mastoineen, raakapuineen,
savupiippuineen, kansineen. Se oli P. & O.-höyrylaiva. Tällä hetkellä
sumu hälveni ja laiva kulki valoisana ja loistavana ohitse ihan
likeltämme.
Kannella seisoi ryhmissä tyttöjä, joiden harsot liehuivat. Heti alkoi
L'honneur soittaa huuliharppua. He huusivat ja nauroivat ja heidän
valkoiset nenäliinansa lepattivat. Hiili! Tahdotteko kalaa? L'honneur
nosti kalan ilmaan ja heitti sen höyrylaivaa kohti. Hiii! huusivat
tytöt. Sitten L'honneur, kaikenmaailmanmies, soitti: _God save the
queen_. Hi — hi — hii! huusivat he. "Kirkontorni" rupesi keinumaan.
"L'honneur!" sanoi L'honneur. "Kunpa meillä olisi heidät täällä!
Ah! Jokaisella yksi ja minulla kaksi nuorta leskeä!" Ja hän katsoi
poistuvaa höyrylaivaa kirkkain, hurjin silmin. Sitten hän teki
vaistomaisen, uskomattoman koomillisen liikkeen, ja me olimme kuolla
nauruun.
Muuan _oil-tank_ lähestyi. Tämä höyrylaiva näytti lystilliseltä, kun
sen savupiippu oli perässä. Siinä oli epäystävällisiä ihmisiä, mustina
kuin murjaanit he katsoivat meitä ja irvistelivät vain hiukkasen.
L'honneur tarjoutui lyömään heitä heidän puisille kuonoilleen.
Lyhyen ajan oli hiljaista — siellä täällä näkyi höyrylaivoja, ne
katosivat sumupilviin, huusivat, näyttäytyivät uudelleen — sitten
tuli eriskummallinen höyrylaiva esiin. Hyvä Jumala! Se oli pieni ja
varmaankin peräisin joltakin toiselta vuosisadalta. Siinä oli kaksi
mastoa, yksi oikea masto ja sen takana pätkä. Parras oli kahden
kämmenenleveyden korkuinen, ja merkilliset miehet käyttelivät pitkiä
airoja. Se oli vene, jossa tuskin saattoi matkata järven ylitse,
merestä puhumattakaan.
"Heh, kuinka monta solmuväliä kuljette tunnissa?" Kukaan ei vastannut.
L'honneur pisti sormet suuhunsa ja vihelsi uhittelevasti. Tulemmeko
laivaan ja hakkaamme teidät palasiksi?
"Mistä matka?"
"Espanjasta."
Mutta tässä vilkastui Petitjean. Hänen nykerönenänsä tuhisi ja hänen
pienet silmänsä syytivät kipinöitä.
"Mihin menette?" kysyi hän. He olivat nyt ihan lähellä.
"Le Havreen."
"Menette siis Englantiin?" sanoi Petitjean ja nauroi. "Mitä teillä on
lastina?"
"Viiniä."
Petitjean tunsi tämän lajin. Olihan hän itse toiminut samalla alalla.
"Ne ovat salakuljettajia", sanoi hän minulle, "katsohan niiden alusta!
Tietysti ne eivät mene ikinä Le Havreen. Hahaha, antakaa meille hiukan
viiniä, me annamme teille kalaa."
Mutta tuon kummallisen laivan miehet eivät yht'äkkiä ymmärtäneet enää
sanaakaan ranskaa, he sättivät meitä espanjaksi.
L'honneur tarjoutui murskaamaan heidän kallonsa. Mutta Petitjean
seurasi heitä loistavin, kaihoisin katsein. "Ah, he ovat pinteessä,
hehän soutavat. He ovat ajautuneet oikealta suunnaltaan, eikä heillä
ole tuulta." Hän katsoi heitä säälien ja maiskutti kielellään.
Petitjean oli tyhmältä ja vilpittömältä näyttävä mies, sen näköinen
kuin ne, jotka äkkiä tuomitaan kuolemaan. He ovat tehneet jotain,
Jumala paratkoon, he tuskin tietävät mitä, he ovat hämmästyksissään.
Hän oli palvellut viisi vuotta laivuria, jonka erikoisalana oli
laivojen menettäminen. Usko hänen haltuunsa loppuunpalvellut alus,
jonka yhtiöt enää vain haluttomasti vakuuttavat, sinun ei tarvitse
sanoa hänelle kerrassaan mitään: yhtiöt eivät enää ole yksimielisiä
tai muuta sellaista, se riittää. Laiva ei tule takaisin! Se tekee
haaksirikon, uppoo, yksi on varmaa, se ei tule takaisin. Siihen on
esimerkiksi porattu reikä, se on uppoamaisillaan, torpeedoveneitä
tulee, tahtoen hinata sitä, se ei antaudu, kuolee.
Petitjean oli ollut mukana useammassa haaksirikossa kuin kukaan muu.
Palkka oli erinomainen. Mutta sitten, juuri kuin Petitjeanin täytyi
mennä sotapalvelukseen, hukkui hänen laivurinsa koko miehistöineen. Hän
oli tehnyt tällä kertaa pienen virheen, oli ajanut karille ennenkuin
tahtoikaan.
Päiväkausia saattoi Petitjean kertoa. Kolme sanaa, kolme liikettä,
mutta ne ilmaisivat kaikki. Hän oli liian tyhmä valehtelemaan.
L'honneur sitävastoin oli vilkas poika, jolla oli vilkkaat silmät ja
kehittyneet piirteet. Hän valehteli. Kaikki hänen liikkeensä olivat
nopeita. Hän oli alati puuhassa. Hän hakkasi nauloja riukuun, sitoi
nuoraa, paikkasi purjetta, aina hän löysi jotain tehtävää. Hän oli
paljain jaloin, päällään hänellä oli lyhyet housut ja naurettavan lyhyt
paita — millainen paita se olikaan! Se ulottui vain hiukan olkapäitten
alapuolelle, jätti koko hänen ruskean selkänsä, käsivartensa ja
rintansa paljaiksi, ja kuitenkin se oli paita, vieläpä sen lisäksi
San Franciscosta kotoisin oleva paita. Hänen oikeaan käsivarteensa
oli tatuoitu purjelaiva ja Napoleon, jonka ympärille paksu käärme
kietoutui, hänen rintaansa tasavallan jättiläiskuva, ja kun hänen
housunsa soljahti alas, niin hänen istuinlihaksissaan näkyi pyöreä
ilkeäkatseinen kala, jossa oli pelottavia piikkejä. L'honneur oli
ruskea ja puolialaston, ja näkyi, että hän epäilemättä oli miehistä
sukupuolta.
L'honneur asetti touvin kahdeksikon muotoiseksi kannelle ja tanssi,
soittaen samalla; hän teki työnsä taitavasti eikä kertaakaan
koskettanut touvia jaloillaan.
Tietysti osasin minäkin tuon tehdä. "L'honneur, soita!" Mutta,
katsohan, se ei ollutkaan niin helppoa kuin miltä se näytti.
Sitten me laskimme pyydykset ja olimme aivan ääneti. Monta tuntia
kului. Ne kalat, joita pyysimme, olivat, _lieu_, kiiltävä kuin teräs,
kuono terävä kuin hauella, hopeanhohtoinen _pironneau_, jonka selässä
oli lohikäärmeensiipi, julma _sarthe_, jolla oli kidassa terävät
hampaat, ahnas, leveä nielu, kaarevat kissansilmät, juovikas ruumis,
tiilenpunainen pää ja punakeltaiset evät, pieni soma _coquette_,
joka tulee turkinpunaiseksi ilman vaikutuksen alaiseksi joutuessaan,
korvasienen kaltainen _vieille_, paksu ja kömpelö, jolla oli himokkaat
neekerinhuulet, _rouget, merland, congre_. Siinä ne makasivat loukossa,
haukkoivat ilmaa, kuolivat. Huomenna me syöksymme mereen ja haukomme
ilmaa. _Sarthe_ tulee kuin vedenalainen vene ja repii silmät päästämme,
ja paksu _vieille_ napertaa paksuilla neekerinhuulillaan nenämme pois.
Aurinko nousi keskitaivaalle ja minä loioin pitkää pituuttani kannella
ja kurkistelin sitä. Se liekehti, häikäisi ja liehutti kauan tulisia
lippuja kasvoillani. Suljin silmäni ja nukuin. Mutta silloin vetäistiin
sormeni ympärillä olevasta nuorasta: siellä alhaalla oli joku kala,
joka tahtoi puhua kanssani jostakin tärkeästä asiasta.
Saaren kellot kilisivät kaukana, ja laivapoika toi päivällistä. Se oli
suuri pata, joka oli täynnä lientä, perunoita, kaalia, kalanpalasia,
ihanaa. Istuimme padan ympärillä ja pistelimme siihen lusikoitamme.
L'honneur otti niin huimaavan vauhdin, ettei kukaan jaksanut seurata
häntä. Mousse sai nuolla padan.
Nyt oli aika nostaa merrat. Touvi oli jo leikannut uria veneenlaitaan,
ja vene surisi ja pärisi kuin bassoviulu. Täytyi kietoa kangaspala
kätensä ympärille, sillä märät köydet, joiden toisessa päässä oli
painoa, repivät rikki nahan. Vene oli likomärkä, ja merrat, joissa
oli ruokoa ja ruohoa, toivat voimakkaan, hedelmällisen tuoksun
merenpohjasta.
Ensimäiset merrat olivat tyhjiä, pari raakkua ja meritähteä, vain
yksi suuri merirapu oli niissä. L'honneur otti ne vastaan hyvin
epäystävällisesti. Kun ne eivät tahtoneet tulla vapaaehtoisesti pois
merrasta, niin hän repi ensin niistä irti muutamia jalkoja, niin, nyt
se kävi. Merta toisensa jälkeen nousi esiin ja me katsoimme kaikki
jännittyneinä veteen, josta merran täytyi tulla näkyviin. Jos näimme
kalpean kalanruumiin kimaltavan, niin ei ollut suurta toivoa. Liike
kukoisti, me emme olleet tyytymättömiä.
Hehe! Ulos sieltä!
L'honneur kävi niihin taitavasti käsiksi, puristi ne polviensa
väliin ja leikkasi poikki kynsijänteet. Langustit pärisivät, burr!
burr! kiiruhtivat taaksepäin, ne pelkäsivät L'honneurin puukkoa ja
tuijottivat sitä pitkillä sienisilmillään. Se ei auttanut niitä
ensinkään.
Oli merkillistä, että ne istuivat enimmäkseen parittain koreissa.
Varmaankin ne olivat jonkunlaisia häämatkalla olijoita, jotka äkkiä
olivat vaeltaessaan tavanneet meren pohjalla tämän ihanan, kalaa täynnä
olevan huvilan ja asettuneet siihen kodikkaasti asumaan. Tähän tahdomme
jäädä, te rakkaat — mutta silloin alkoi huvila kulkea. Niillä oli
kuparipanssarit ja niskassa rustokilvet; pari hummeriakin oli joukossa,
kiiltävissä teräshaarniskoissa. Ne hakkasivat hurjasti pyrstöillään, ja
L'honneur sai iskun käteensä. Veri pirskahti esiin. "_Sacre nom de bleu
cochon_!!" Varovaisuutta, L'honneur! Hummeri puristaa helposti sormen
poikki.
Olimme panneet korit taas kuntoon ja laskeneet ne mereen, kun pieni
vene lähestyi. Terotimme katsettamme, kuka kumma — se oli Yann.
Siinä hän tuli soutaen neljän peninkulman päästä, käydäkseen meitä
tervehtimässä.
"Ah, pikku kapteeni! Te ette ole tänään työssä?"
"Emme, kone on rikki!" Yann puhui kovalla äänellä ja
välinpitämättömästi, hän tahtoi vain nähdä mitä me puuhasimme — mutta
tunsin heti, että Yannin käynnillä oli jokin määrätty tarkoitus. Se
koski minua.
Yannin silmät verestivät, ja minä tiesin, mitä se merkitsi. Hänellä
oli kautensa. Silloin hän joi hirveästi, hän joi päivät pitkät,
eivätkä "Työmiehen" matruusit uskaltaneet puhuakaan. Kamalan raivon
pullistamin niskoin hän kulki kuin tiikeri edestakaisin ja etsi
kannelta ruostepilkkuja. Hän kaivoi, raapi, tutki jokaisen naulan,
helisytti ankkuriketjuja ja vinttureita, muristen, sanaakaan sanomatta.
Maalaustöissä olevan matruusin kädestä hän mitään virkkamatta sieppasi
siveltimen ja rupesi itse maalaamaan. Mutta matruusi varoi tarkasti
ääntämästä tavuakaan: sillä silloin tämä tulivuori suitsi tulta, ja
kallionlohkareet lentelivät. Ja yhä kauheammin joi Yann, voimattomana
raivosta, sillä hän ei tiennyt miksi.
Tässä mielentilassa Yann tuli "Kirkontorniin".