"Hyvää päivää, Mathieu! Hyvää päivää, _L'honneur_, Petitjean! Hyvää
päivää, kaikkityyni!"
"Olemme tulleet tänne kalastamaan, tahdoimme nähdä, miten sinä voit."
He eivät olleet unohtaneet minua! Niin, olivatpa he kävelleet aina
Myrskylään asti.
"No, tehän ette tarvitse laseja, niin hienoja te ette ole — ah,
kaikkien paholaisten nimessä, Petitjean, sinähän imet tyhjäksi koko
pullon! Olemmeko valmiit? Kertokaa jotain uutta! Te koirat, nyt
johtuu mieleeni, että te sieppasitte käsistämme ne kolme venäläistä,
te junkkarit! Kedril ja minä, me olimme vähältä joutua tuhon omiksi
merellä."
Aamu oli raikas ja kirkas. Yhden ainoan, moitteettoman puhtaan
kristallimöhkäleen kaltaisena oli ilma meren yllä. Meri loisti
teräksensinisenä ja hohti väkevää valoa, välkkyvää kirkkautta,
voimakasten värähdysten vavahduttelemana, niin että sydän tuli
kevyeksi ja iloiseksi. Taivaanrannalla näkyi merensininen tumma juova.
Sitä ei saattanut ihmettelemättä katsoa. Märät riutat kimaltelivat
päivänpaisteessa. Alhaalla satamassa seisoivat kalastajat kovaäänisinä
ja iloisina, ja odottivat tuulta. Heidän vastapestyt kasvonsa
kumottivat punaisilta auringossa. Hyvää huomenta! Hyvää huomenta
kaikille tahoille.
Soudimme Kirkontorniin. Lahdella oli pieni kiiltävä purje; se oli Jean
Louis. Aina oli Merenkuningas ensimäinen.
Näytti siltä kuin ulompana olisi ollut kourallinen tuulta, ja me
pingoitimme isonpurjeen. L'honneur, Petitjean ja minä. Ho-hupp,
hitaasti nousi raskas kangas korkeuteen, ja me makasimme selällämme
kannella. Sitten L'honneur ja Petitjean valjastivat itsensä hinaajiksi
pieneen veneeseen "Kirkontornin" edelle, minä nojauduin selälläni
mastoa vastaan ja hoitelin viiden metrin pituista airoa — köysi
pingottui, käsivarteni kävivät raudankoviksi — ja "Kirkontorni"
ryömi hitaasti eteenpäin. Isopurje riippui veltosti kuin hirtetty ja
sätkyttelihe toisinaan hiukan, siinä kaikki. Tuulta ei.
Lahti oli sileä kuin öljy. Missä muutoin kuohut ryöppysivät, siinä
meri poimuttui ja kaartui vain hiukkasen. Kalliot kukoistivat kuin
kirsikkapuut päivänpaisteessa ja etäällä merellä ne kimmelsivät
kuin helmiäiset. Maitomaisia, auringonsäteiden läpitunkemia
sumuharsoja leijui hitaasti yli saaren, yksi toisensa jälkeen. Pieni
lastihöyrylaiva vinkaisi kaukana, ja silloin tällöin päästi myöskin
Creach ulvonnan.
Lahti oli takanamme ja me olimme merellä. Matruusit nousivat kannelle
ja työ alkoi. Panimme merrat kuntoon. Ne olivat suurten kärpäslasien
muotoisia pajukoreja. Niihin oli vain ylhäältä sisäänkäytävä. Keskelle
kiinnitettiin kala, puoleksi mädännyt, veretön kala, jonka silmät
olivat jo harmaat, pohjaan oli sidottu kiviä. Korit olivat painavia,
ja veri takoi ohimoissani, kun heitin niitä kannelta mereen yhdessä
L'honneurin kanssa. Helmeilevä vaahtokruunu pärskähti ilmaan siltä
kohden, mihin ne putosivat, sitten ne painuivat pohjaan. Niissä oli
pitkät köydet, joissa oli korkkikohoja, jotta ne voisi vetää taas esiin.
Työ oli tehty, ja meillä oli hyvästi kuusi tuntia aikaa.
Mousse oli sillävälin keittänyt kahvia, ja me istuimme piirissä
kannella ja joimme sitä läkkiastiasta, johon oli muodostunut
vuosirenkaat liasta, viinistä, kahvista ja konjakista. Ojentauduin
pitkälleni päivänpaisteeseen ja tarjosin auringon käsiteltäviksi
käsivarteni ja kasvoni ja paijaat jalkani. Ja minä tunsin nousevani
kuumuudessa niinkuin leipä nousee uunissa. Meri oli sileä ja läpinäkyvä
kuin jää; siellä täällä syvyydessä oli vaalean viheriä railo. Toisinaan
se kävi poimuihin kuin iho, ja ylähangan puolelta lipui ohitsemme
välkähtelevä ura, kuten myriaadeja pieniä, nopeita kaloja. Lokit
kirkuivat ja myrskypääskysparvia lensi ylitsemme.