Muuanna yönä heräsin ja rupesin miettimään.
Niin, taivaan tähden, miksi piti katseeni osua juuri Yvonneen, joka
piiloutui neitsyytensä suojaan kuin kuusituumaisten panssarilevyjen
taakse. Miksi oli juuri hän toisenlainen kuin saaren muut tytöt, jotka
eivät tehneet paljonkaan vaikeuksia?
No, menenpä luoksesi, Yvonne, ja tarjoan sinulle puhdasta viiniä, sanon
sinulle mitä ajattelen ja mitä tahdon, ja sinä vastaat minulle.
Nousin. Oh, ei, minulla ei ollut halua vain tyytyväisenä nauttia
kohtalon antimia. Mutta oli vielä yö, valoisa juova aukeni idässä,
kello oli neljä aamulla.
Aamupäivällä valmistauduin lähtemään Creachiin — mutta silloin
tuli Kedril ja heilutti kirjettä: _trois bâtiments russes!_ Heh,
sotalaivoja, jotka pyrkivät Brestiin. Oli sievoinen summa rahaa
ansaittavissa; ja kaksikymmentä rannikon sekä saaren luotsia
varustautui lähtemään. Me tietysti pistäisimme rahat taskuumme, Kedril
ja minä.
Ennen lähtöämme ryyppäsimme Chikelin luona, koko kylä ryyppi
innoissaan: niin paljon rahaa, Jumala varjelkoon! Kaikki hätä loppuisi —
Nyt ei ollut _enää epäilystäkään_ siitä, etteivätkö ryssät olleet
meidän omiamme. Vai miten, luotsi? Haha, matkaan! Yvonne, no, sinähän
jäät tänne —
Oli enemmän kuin selvää, että panssarilaivat suuntaisivat kulkunsa
Creachin tulia kohti, ja tähän olettamukseen perustimme liikkeemme.
Mutta Venäjän sotalaivoilta ei voi koskaan odottaa täsmällisyyttä, ne
odotuttivat itseään. Meri jymysi ja riehui, isopurje kumisi ja masto
voivotteli ja vikisi. Kedril makasi painaen ruumiillaan peräsintä
ja ulvoi käskynsä niin kovalla äänellä kuin voi. Ja me, matruusi ja
minä, toistimme ne myös ulvoen, osottaaksemme ymmärtäneemme ne, ja
kuvaamattoman ulvonnan kaikuessa me kiidimme halki yönkaltaisten
vesikuilujen ja kiipesimme yli värähtelevien, hengästyneiden
aaltoketjujen. Viistopurjeen masto nävertäytyi noukkaansa myöten
mustankiiltäviin lasivuoriin, jotka lakkaamatta vyöryivät meitä
vastaan, ja lapioi vesimöhkäleitä ilmaan. Se näytti repaleiselta
lipulta. Hyökyaallot sihisivät ja tuuli lauloi köysissä. Jossakin
etelässä näkyi lepattava, tuulen kuljettama valonkipinä, ja me
nelistimme hyvinkin viiden peninkulman vauhdilla. Kehno, kirottu
kuljetuslaiva, mene helvettiin!
Se raha jäi saamatta, _trois batiments russes_ olivat päässeet
käsistämme. Joimme itsemme raivosta humalaan. Vapisimme uupumuksesta —
kahdeksanviidettä tuntia me olimme kamppailleet kamalassa aallokossa,
panematta palaakaan suuhumme. Eikä mitään! Diaul! Hehe! Mitähän
Mathieu, se peijakas, oli tehnyt — olikohan hän mennyt niitä vastaan
aina päiväntasaajalle saakka — heh, Kedril, luotsi numero yksi?
Töykkäsimme piloillamme hiukan toisiamme. Kummoiset vasarat olivatkaan
Kedrilin nyrkit! Olimme tappelun vireessä — käy päälle! —
No, täällä minä nyt taas olen.
"Tule ulos, Yvonne. Ojenna minulle edes kätesi ulos!"
Yvonnen suu oli kylmä, mutta hänen poskensa hehkuivat. Hänen hiuksensa
tuoksuivat kesäisen lämpimiltä ja ahon huuma nousi hänen vaatteistaan.
Valotäpliä loisti hänen ruskeilla poskillaan ja kaarevalla otsallaan.
Hän oli yhtä ruskea kuin itse Amorik, yksisilmäinen.
"Tuletko ulos, Maria?"
Hän hymyili. Hän tiesi kaikki mitä tapahtuisi, jos hän tulisi ulos.
"Ensi kerralla tulen ulos", kuiski hän.
"Ei! Tänään, Yvonne!"
"Ensi kerralla!"
Hyvä.
Poistuin, ja keskellä ahoa istuuduin kivelle. Hän otti sen niin
juhlalliselta kannalta, hän oli tyttönen. Hän vapisi ja värisi
hetkeään odottaessaan. Minä odotan, Yvonne, vannon, että minulla on
kärsivällisyyttä.
Kuuntele! Se on vuoksi. Virta jylisee. Kuuntele! Luode. Lokit ovat
lennossa.
Sade rapisi katollani, ja korkealla ylhäällä syöksyi tuuli ulvoen
eteenpäin. Minä lauloin. Menin ulos myrskyyn ja lauloin kovalla
äänellä, sillä minä tunsin eläväni. Sumua. Se kumpusi ovien ja
seinien lävitse, ja tupakkani kostui. Creach ulvoi yöt pitkät. Kuljin
edestakaisin ja sydämeni löi joka kerta kun Creach kohotti äänensä.
Kaukana vastasi höyrylaiva. Hiljaa! Se kulki liian lähitse. Astuin
rakennuksen eteen ja kuuntelin, hengitystäni pidättäen. Nyt se ulvoi
kauempana. Ei ollut vaaraa enää.
Muuanna sumuyönä kuulin erään aivan väärää suuntaa kulkevan höyrylaivan
äänen. Se kulki ohitse väärältä puolelta, pitkin _de Fromveurin_
vaarallista väylää, jonka kaikki merenkulkijat tuntevat. Huolettomasti
se kulki, soitti pilliään ja katosi, aavistamatta laisinkaan, kuinka
lähellä kallioita sen köli oli ollut. Siellä oli viikatteenteräviä
riuttoja, jotka vain olivat väijyneet saadakseen leikata sen pituuttaan
auki.
Kun aurinko nousi ja siveli ahon kaikkia korsia ja ruohoja, näytti
saari kuin härmän peittämältä.
Lintuparvia tuli pohjoisesta, Irlannista ja Englannista, kulki kiilana
yli saaren ja katosi salamannopeasti taivaanrannan taakse. Perässä tuli
aina vitkastelijoita — ehtivätkö ne mukaan vai eivät, siitä ei tässä
välitetty. Mutta pimeinä öinä suhisivat parvet kohti majakkain tulia,
jotka niiden edessä välkkyivät ja ennenkuin suriseva kiila saattoi
kääntyä, oli satoja lintuja murskannut pääkallonsa.
Koko saari eli näihin aikoihin linnuilla. Minä myöskin. Tarvitsi vain
mennä Creachiin ja poimia niitä. Niitä oli aholla, kallioiden joukossa,
joka paikassa. Niiden noukat olivat hiukan auki, niinkuin ne olisivat
huutaneet pudotessaan, pyöreät, harmaat kalvot kaareutuivat yli pienten
silmien, jotka loistivat kosteina. Ja kuinka hienoilta tuntuivatkaan
luut untuvaisten höyhenten alla!
Poupoulilla oli hyvät päivät.