Meri veti minua puoleensa. Katselin sitä, ja se viittoili minulle
tuhansilla käsillään. Tulin sydämeltäni sairaaksi, kun kaukana
aallokossa näin höyrylaivan — sillä minä en ollut laivassa. Ulos!
Päivästä toiseen tein työtä ulkona merellä. Kalastimme näihin aikoihin
metrinpituista, ankeriaankaltaista kalaa, _congre_, joka oleskeli hyvin
syvällä. Siimat olivat oikeita köysiä ja niin pitkiä, että ne täyttivät
koko veneen. Mutta kala oli pirujen riivaama, ja se oli heti tapettava.
Aurinko teki minut ruosteenväriseksi. Kasvoni, niskani ja rintani,
käsivarteni ja käteni kävivät kuparinpunertaviksi ja monista kohdin
nokimustiksi, ja nahka irtautui suurina palasina. Hiukseni vanuttuivat
ja irtautuivat, silmäni tulehtuivat suolasta, ääneni kävi karkeaksi ja
käheäksi kuin kalastajien ääni. Puhuin samaa ulvovaa bretanjalaisten
ranskaa, jota itse ranskalaistenkin on vaikea ymmärtää. Ja, piru
vieköön, minä olin oppinut kiroamaan ja puimaan nyrkkiä. Kun oli paha
ilma, niin tein sopimuksen Jean Louisin kanssa. Pullollisesta _eau de
vie'tä_ lähtee Merenkuningas milloin tahdot. Aivan yksin me lähdimme
pienessä veneessämme, suurten langustiveneiden kiskoessa ketjujaan.
Meillä oli aina hyvä onni.
Meri lauloi ja riemuitsi. Usein se kohisi öisin viettelevästi asuntoni
edessä, ja minä heräsin. Sade ruoski ikkunaa ja tuuli huusi.
"Hohoi! Luotsi! Kedril! Hohoi!"
"Mikä hätänä?"
"Tahtoisin lähteä, luotsi!"
"Lähteä? Mihin? Nyt?"
Minä nauroin. "Niin, merelle! Pienelle pärskyretkelle. Eihän sinun
tarvitse sitä ilmaiseksi tehdä!"
Kedril pisti päänsä tähystysluukustaan. "Kuuletko meren ääntä? Emme
pääse sadankaan metrin päähän."
"Tarjoan sinulle kaksikymmentä frangia. Kaksi meripeninkulmaa ulos
lahdelle!"
Kedril tuli puoleksi puettuna ulos ja kulkea kalisti merenrantaan. Hän
kohotti käsivarsiaan kömpelin liikkein.
"Tarjoan sinulle viisikymmentä frangia tunnilta!" Kedril katsoi minuun
ja meni sisälle asuntoonsa.
"Hoi! Luotsi!"
Mutta Kedril ei vastannut enää. Ja minä katsoin kuumin, kuivin silmin
meren ylitse.
Näinä päivinä näin kerran Rosseherrenkin.
Eräänä iltana tulin Jean Louisin kanssa takaisin, ja kun laskimme
maihin, seisoi Rosseherre rantalaiturilla.
"Katkorappoja!" Hän nauroi. Hän ei katsonut minuun, mutta äkkiä hän
tuli tummanpunaiseksi, sillä hän tunsi katseeni.
"Hihi!" nauroi Jean Louis ja astui maihin.
Silloin Rosseherre käänsi katseensa minuun ja sanoi hymyillen sekä
hiukan arasti: "Tahdotteko katkorappoja, _monsieur_?"
"Ei, kiitos", sanoin kylmästi.
Silloin Rosseherren silmät leimahtivat, ja hän heitti katkorappokorin
veteen ja juoksi pois.
"Hihi, mikäs hänen oikeastaan on?" nauroi Jean Louis kömpelösti.
Seuraavina päivinä tapahtui muutamia seikkoja joihin en kiinnittänyt
paljon huomiota ja jotka vasta myöhemmin ymmärsin.
Kerran tulin kotiin ja näin hämmästyksekseni jonkun seisovan ovellani.
Se oli Noel, kauppias. Tulin lähemmäksi, ja kas, Noelin vieressä oli
kylänvanhin, määri. Molemmat olivat noloina.
"Mistä on kysymys?" sanoin.
Noel katsoi määriä ja määri katsoi Noelia.
"Olemme murtautuneet asuntoonne", sanoi Noel hymyillen.
Suoristauduin. "Näette, että se hämmästyttää minua, hyvät herrat!"
sanoin.
Taas katsoivat nuo kunnon miehet toisiinsa.
"Totta puhuakseni", alkoi määri, "on sinusta tehty ilmianto. Väitetään,
että sinä olet urkkija, joka lähetät tietoja saarelta."
Nauroin ääneen. "Maksan teille paikalla tuhannen frangia", sanoin, "jos
löydätte luotani yhdenkään piirroksen tai yhdenkään kirjoitetun rivin!"
"No niin, me teimme velvollisuutemme!" Ja kuin uitetut koirat he
menivät.
Pari päivää senjälkeen huomasin, ettei tynnyrissä ollut ensinkään
vettä. Öisin oli rankasti satanut, mutta astiassa ei ollut
vedenpisaraakaan. Tutkin tynnyrin, niin, se vuoti. Yksi alalaidan kimpi
oli vioittunut. Poupoul haisteli kiveä, joka oli tynnyrin vieressä.
Mutta se johtui vasta myöhemmin mieleeni.
En ajatellut mitään.
Tuli surullisia ja lohduttomia päiviä. Ne olivat kuin epätoivoisten
ihmisten kasvot, epätoivoisten, jotka kuljeskelevat ilman päämäärää,
ja jotka toisinaan pysähtyvät, muistellakseen jotakin sellaista, minkä
heidän sairas päänsä on jo kauan sitten unhottanut.
Meri heittelehti voihkien edestakaisin. Kaikki harhailevat aallot —
ne olivat ihmisiä, tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä, jotka kulkevat
täällä ja kulkevat siellä ja menehtyvät, eikä kukaan ole nähnyt missä
ja milloin. Ei niin! Tulkoon myrsky, valtava, sillä ihanata on hurja
kuolema. —
Kalastajat eivät lähteneet merelle. Ei Jean Louiskaan. Minä sain
kalisuttaa taskussani kovia taalareitani, Merenkuningas pysyi vain
kuurona.
"Minä pelkään!" ulvoi hän.
"Jos sinä jo pelkäät, Merenkuningas —!"
Kuljin saaren poikki otsa rypyssä ja kuuntelin meren kohinaa. Aivan
kuin olisin ollut keskellä vesiputousta, sellaiselta kuului. Taivas
oli likainen ja lokainen ja synkkiä pilvenriepaleita riippui siitä
luotisuoraan alas, laahaten pitkin saarta. Otsani rypyt syvenivät. En
mennyt Creachiin. En. Yvonne — minulla ei ollut sydämessäni mitään
hupsua ajatusta. Niin tulin Stiffiin, Marconi-asemalle.
Päivät pitkät tein täällä työtä, niin innokkaasti, kuin olisi minun
pian pitänyt suorittaa ratkaiseva tutkinto. Me puhuimme viheriällä
tulella ja otsonilla näkymättömille, aivan kuten henget keskustelevat.
Kuinka siellä haisi! Kuten kotimaani metsissä sadekuurojen jälkeen.
Herra Boucher hoiteli näppäintä, ja viheriät salamat hyppivät
kiiltävien sähköjohdattajien välillä ja räiskyivät ja surisivat.
Toisinaan oli höyrylaiva, jonka kanssa puhuimme, aivan lähellä, ja me
saatoimme nähdä sen savulipun taivaanrannalla. Mutta usein ne olivat
kaukana. "Olkaa hyvä, ilmoittakaa meille pisteenne!" Trr — trr — tak —
tak — trr se oli sen piste. Herra varjelkoon meitä, missä se oli? Se
oli vielä Azorien länsipuolella.
Teimme työtä kärsivällisesti ja rauhallisesti. Usein meidän täytyi
toistaa joku kysymys kymmenkunnan kertaa, ennenkuin se ymmärrettiin.
Kaksi päivää koetimme päästä yhteisymmärrykseen erään höyrylaivan
kanssa, jossa Mr. William Finch matkusti. "Matkalaukkunne tulee
seuraavassa laivassa." Trr — trr — "Matkalaukkunne tulee —" Aina,
kun herra Boucherilla oli neljännestunti vapautta, linkosi hän tämän
tiedonannon ilmaan. Toisinaan yhteys katkesi Herra tietköön miksi
ja vasta tuntikausia myöhemmin kuultiin tietomme jälleen. Kylläpä
niitä pikku sanoja lensi halki ilman! Joka päivä lähetimme kokonaisen
säkillisen suudelmia meren ylitse. Olimme niitä, jotka saatoimme
tuhansien penikulmien päässä olevan herra Schmidtin, Edgar Schmidtin,
riemuihinsa, kun ilmoitimme hänelle, että hänen rouvansa Anna lapsien
kanssa odotti häntä Cherbourgissa, _Hôtel de Commercessa_. Hän istuu
tupakoimishytissä, ainainen "Fliegende Blätterien" rikki luettu
numero kädessään, ja katsoo ikävystyneenä pienestä ikkunasta, miten
laivanparras hiljalleen nousee ja laskee, meren juova käy kapeaksi,
leveäksi, jo viikkokausia tämä juova nyt on kutistunut ja kasvanut:
herra Schmidt, herra Schmidt! Näetkös, miten se häneen vaikuttaa? Vie
sun saakeli, hattuni! Trr — tak — tak — kuinka nopea hän olikaan ollut!
"Olen terve ja voin hyvin." Mitään muuta ei kiireessä johtunut hänen
mieleensä.
Sitten herra Boucher asetti päälaelleen rautavanteen, jossa oli
kuulotorvet, ja kuunteli tikutusta ja kirjoitti sanat muistiin.
Saatoimme kuulla kaikki, mitä Lizard sähkötti suurille Amerikan
höyryille, jotka joka päivä painattavat sanomalehtensä. Tällä tavoin
saimme tiedon kaikista maailman tapahtumista, saimmepa uutiset
aikaisemmin kuin itse sanomalehtien lukijat ne saivatkaan. Kuninkaat
siellä kaukana yskähtelivät ruostuneissa varustuksissaan, ja me
kuulimme sen. Me kuulimme sen suuren tulipalon kohinan, joka raivosi
Etelä-Venäjän metsissä. Me kuulimme pörssien melun, paperien hinnat
laskivat, oh, hyi helvetti!
Herra Boucher kirjoitti ja minä käänsin — sillä minä toimin täällä
kielenkääntäjänä. Herra Boucher luki tosin sujuvasti suurten kielten
klassikkoja, mutta seurustelukielestä hän ei ymmärtänyt sanaakaan.
Meillä oli hyvin hiljaista. Vastaanottomastomme langat heiluivat
ja narisivat, ja tuuli viuhui yli aution ahon. Kolme asemalla
oleskelevista pienistä rotistamme (niitä oli seitsemäntoista) leikki
oven edessä. Mutta meri lotisi. Heti kun hämärtyi, kävi aho kalpeaksi
kuin kuutamossa, kaksi kertaa, sitten se leimahti yht'äkkiä punaiseksi
kuin hehkuva sammal. Se oli Stiffin valo. Kun herra Boucher meni
ulos hengittämään raitista ilmaa, niin hän näytti kaksi kertaa
kalkinvalkealta aaveelta ja muuttui sitten punaiseksi paholaiseksi.
Trr — trr — tak — tak — herra Boucher istui ja kirjoitteli sanoja
paperille. Se, mikä tuli kuuluviimme, oli heikkoa kaikua Europan
suuresta rummunpärinästä.
Loppu. Lizardilla ei ollut mitään sanottavaa enää.
Myöhään yöllä tulin kotiin. Vielä unessakin lähetin sähkösanomia.
_Children all well. Much love. Grace_. Säkenet rätisivät. Ja
vastaanottaja nakutti: 21. 36° 12' 44° 8' 10" kaksi jäävuorta
näkyvissä. Pensylvania. Silloin Poupoul rupesi haukkumaan. "Vaiti!"
sanoin minä. Poupoul nuoli kättäni ja vikisi. Sitten kuulin sen
nuuskielevan oven luona. Nukuin uudelleen. Heti senjälkeen Poupoul
herätti minut toistamiseen. Se haukahti kovaäänisesti ja vihaisesti.
Kuuntelin.
Ulkona rätisi ja ritisi. Minusta tuntui siltä kuin olisin hengittänyt
sisääni savua. Samassa silmänräpäyksessä ukkonen jylähti ja sade valui
virtana maahan.
"Sehän on vain sadetta, Poupoul!" sanoin minä. "Nuku, vanha
ruotsalainen!"
Mutta seuraavana aamuna näin, että oveni edessä oleva puupino oli
puoleksi poltettu. Rakennuksen seinä oli savun mustentama. Jollei
ukkossade olisi sattunut tulemaan oikeaan aikaan, ei kai Myrskylää enää
olisi.
Pudistin päätäni. "Sellaisia ihmisiä täällä on, eivät suo toiselle edes
halkoja!" sanoin ja sylkäisin.