"No, se on sievä."
Yann nauroi pilkallisesti ja silmäili teekannua halveksivin katsein.
"Tämä on se", sanoi hän, "se 'Charlotten' kuuluisa teekannu! Ja ne
valapattoiset koirat vannoivat aikanaan, että minä olin varastanut
hopeisen teekannun, jossa oli kultauksia! Haha, mitäs sanot siihen?"
Katsoin Yanniin ja nauroin.
"No, tahdotko sinä tämän hopeisen kannun?" kysyi hän.
Pudistin päätäni. "En, Yann, _merci_. Minä en tahdo omistaa mitään
sellaista, mitä ei voi pistää taskuunsa, ymmärrätkös?"
"_Bien_!" Yann otti kannun ja heitti sen laajassa kaaressa kallioihin,
joihin se murskautui. "_Au revoir_!"
Sitten hän veti kellon housuntaskustaan. "Kello on kolme", sanoi hän
samalla, "kello kahdeksan on liemi valmista." Minä tuskin katsahdin
kelloa, ja siksipä Yann pitikin sitä nenäni alla. "Niin, täsmälleen
kolme!" Silloin pisti kello silmääni. Se oli kultainen, kaksikuorinen,
jopa jotain! Tämä kello oli kolmensadan frangin arvoinen, ja Yann oli
saanut sen lahjaksi eräältä pariisilaiselta tuttavaltaan.
Minä hämmästyin ja pudistin päätäni. Yann antoi minun katsoa koneistoa,
miten se naksutti ja pyöri.
Sitten hän näytti minulle, että hän oli pannut taskuunsa pumpulia,
ettei kello vioittuisi.
"Miksi et antanut pariisilaisen ystäväsi mieluummin lahjoittaa
itsellesi laivankoneita, Yann?" kysyin salakavalasti, kun olin
tointunut hämmästyksestäni.
Yann painoi silmäluomensa kiinni etusormellaan. "Eh!" huudahti hän.
"Miksi? Miten voi ihminen niin tyhmästi kysyä? Olisi sanottu, että minä
olen varastanut koneet 'Charlottesta'."
Kello oli hyvä. Yann ei ollut tehnyt huonoa vaihtokauppaa!
Minun täytyi nauraa: Yann, Yann, kuinka voi sinusta päästä selville?
Kuinka usein oletkaan kertonut minulle tuon jutun 'Charlottesta', kun
sinua niin häpeällisesti parjattiin, ja minun on käynyt sinua sääli!
Kuinka usein olivatkaan uskolliset lapsensilmäsi täynnänsä kyyneleitä
ja sinä nauroit ivallisesti: Minäkö varas? Minä?
Hahaha! Yannin sielu oli niin kyllästetty rehellisyydellä, että hän
kauhuissaan torjui epäilykset varkaudesta. Ei koskaan, ei koskaan Yann
uskoisi varastaneensa, ei edes kannu edessään ja kultakello taskussaan,
ei milloinkaan, siihen hän oli liian rehellinen.
Keittomme täytyi kiehua viisi tuntia hiljaisella tulella, ja niinpä
meillä oli aikaa hiukan jutella. Istuimme talon edessä maassa, ja Yann
kaatoi pullosta, jonka hän — rikas mies — oli tuonut muassaan.
Äkkiä hän purskahti äänekkääseen nauruun. "Mitä Herran tähden sinä
olet Rosseherrelle tehnyt?" huudahti hän. "_Tiens, tiens_, kuinka
raivoissaan hän on sinulle."
"En minä ole tehnyt hänelle mitään."
"Oh, hän ei puhu sinusta juuri hyvää, ystäväni!" huudahti Yann. "Sinä
olet luonut silmäsi Yvonne Amorikiin — hän on ollut Rosseherren paras
ystävä, ja siitä huolimatta — kukapa voisi ymmärtää naisia? Hoho, onko
niin? Ja mitäs luulet Rosseherren minulta kysyneen? Hehe — mitäs luulet?
"No?"
"Hän kysyi minulta, voisinko tappaa sinut."
"Ho-hoi!"
"Niin, haha, niin hulluja ovat naiset, kun tulevat mustasukkaisiksi."
"Ja mitä sinä vastasit hänelle, Yann?"
"Kyllä, sanoin minä, miksikäpä en? Minä tahdoin pitää hänet hyvällä
tuulella."
Vihelsin hampaitteni lomitse ja nauroin.
Myöskin Yann nauroi; hän nauroi varmasti kuin rakastaja, jonka
kilpailija on tullut ehdottoman vaarattomaksi. "Lupasinpa hänelle
tappaakin sinut", sanoi hän, "silloin hän tuli nöyräksi ja
myöntyväiseksi kuin pieni koira!" Yann keskeytti puheensa ja otti
ruohonkortten välistä hämmästyneenä esiin sormuksen. "Heh, mitäs tämä
on?"
"Tässä on toinen, kiven alla", vastasin minä, "hän toi minulle
sormukset takaisin."
Yann pisti sormukset taskuunsa. Hän pudisti suuttuneena päätänsä.
"Sellainen hupsu nainen, heh! Minä annan hänelle sormukset, kun hän on
tullut järkevämmäksi."
"Sinä siis olet luvannut hänelle —"
"Niin!" sanoi Yann nauraen. "Oh, hän oli aivan järjetön, ei tahtonut
tietääkään minusta — hän asetti sen ehdoksi. Hahaha — mutta hän ei
määrännyt aikaa, milloin sen täytyy tapahtua — sen hän unhotti. Saat
vielä elääksesi monta vuotta, ystäväni! Ei ole kiirettä!"
Sitten me puhuimme jostakin muusta, eikä Rosseherren nimeä enää
mainittu.
Keitto oli valmis. Yann maiskutti kieltään, sellainen keitto! Hän
ryysti ihastuneena itseensä kafferilaismuorini molemmat silmät. Me
istuimme ja herkuttelimme, me kolme, Yann, Poupoul ja minä. Ovi oli
auki, ja ulompana kumisi meri.
Kokonaisen tunnin me pistelimme lusikoitamme ruukkuun, kunnes emme enää
voineet liikuttaa itseämme. Mutta ruukku ei ollut vielä hetikään tyhjä,
keitto riitti aina kahdeksi, kolmeksi päiväksi. Sitten me istuimme oven
eteen aholle ja tupakoimme.
"Soitahan pieni laulu", sanoi Yann, "juuri nyt, kun hämärtää —"
Minä soitin. Mutta pientä huiluani heilutellessani vilkaisin Yanniin:
siinä hän istui, viisisataa frangia kädessään, ja katsoi merelle ja
unelmoi.
Tuli yö, ja me menimme takaisin huoneeseen, juodaksemme lasin, pari.
Yann levitti setelinsä, avasi tavattoman usein kellonsa kuoren. Hän
säteili onnea. Mutta vähää myöhemmin hän pani kellonsa puukengän alle
ja astui hiukan sen päälle, nähdäkseen, kuinka paljon kello kesti.
Niks, lasi särkyä. Mutta sen vuoksi ei kello vielä ollut mennyttä
kalua, vai kuinka, hahaha! Hän otti setelit, teki niistä pienen pallon
ja antoi Poupoulin hakea niitä! Nuo rahat, hyi, ne pitäisi syöttää
koiralle, ne pitäisi heittää tuleen!
Yann teki muutamia temppujaan. Hän otti rahan lautaselta, joka oli
täynnä vettä, kastelematta sormenpäitään. Sen tämä tuhattaituri teki
apuneuvoinaan käyttäen viinilasia ja kuumaa ilmaa.
Hän kaatoi konjakkia kurkkuunsa ja kertoi merikäärmeestä, jonka oli
nähnyt Etelämerellä. Sitä tehdessään hän paljasti käsivartensa, veti
kätensä suipoksi ja teki kiemurtelevan liikkeen; juuri niin kurottautui
merikäärme aalloista, ja sanoi: Hyvää huomenta, sinä Roskoffin Yann!
Ja Molukkien luona oli meri raskasta kuin lyijy; jos laiva kulki sen
lävitse, niin vana jäi auki kokonaiseksi viikoksi.
Haha! Oh, Yann!
Vasta myöhään yöllä me erosimme, Yann oikoi setelit ja laski ne kahteen
kertaan — hän ehkä oli jotain unohtanut, yhä vielä hän etsi silmillään
lattialta. Hän oli luonteenlaadultaan yksinkertainen, eikä siis voinut
olla vakuuttamatta minulle kymmeniä kertoja ikuista ystävyyttään.
"Hupsun naisen takia me emme muutu toistemme vihamiehiksi!" sanoi hän
ja katsoi minua kyynelsilmin. "Vai mitä?"
"Sepä vielä puuttuisi, Yann!"
Yann puristi kättäni.
"Vielä yksi asia, Yann. Onko totta, että Yvonne pitää seuraa kaikille
matruuseille ja että hänellä oli kuudentoistavuotiaana lapsi?"
"_Tiens_!" nauroi Yann. "Kuinka voidaan keksiäkään sellaisia valheita!"