Seuraavana sunnuntaina kirkonmenojen jälkeen tapasin hänet jälleen
Noelin luona. Hän osti villalankaa Amorikin sukkia varten ja
valitseminen kaikkien koreiden vyyhtien joukosta kävi hänelle
vaikeaksi. Vihdoin hän päätti ostaa vadelmanväristä. Sitten hän penkoi
kaikellaisen kaman seasta esiin kapean pitsin.
"Oi, kuinka kaunista. Myssyyn!"
"Puoli metriä. Kymmenen souta!"
"Oh!" Yvonne heitti pitsin myymäpöydälle. "Mitä ajatteletkaan, niin
rikas en ole!"
"Anna minulle pitsi", sanoin minä ja panin esille kymmenen souta. Mutta
silloin tunsin, että joku katsoi minuun, ja minä käännyin: Rosseherre
seisoi takanamme. Keltaisine hiuksineen, ohuine poskineen ja monine
kesakkoineen hän nuoruudestaan huolimatta näytti surkastuneelta. —
"Hyvää päivää, Rosseherre" — mutta hän oli jo mennyt.
"No, Yvonne, tahdotko pitsin?"
"En, ah en!" Mutta kun pyysin oikein sievästi, niin hän sentään otti
vastaan pienen lahjani.
Menin Creachiin. Tuli ilta. Kylmänä ja kaljuna seisoi majakka aholla,
pienten majojen keskellä. Joku kulki ylhäällä parvekkeella ja vihelsi,
ja vihellys kaikui niin kirkkaasti ohuessa ilmassa.
"Hyvää iltaa, Yvonne!"
Yvonne seisoi ikkunassa, ja kirkkaat valot välkkyivät hänen ruskeilla
poskillaan.
"Ihana ilta? Niin lämmin tuuli! Etkö tule hiukan tänne ulos luokseni?"
Yvonne vetäytyi taaksepäin ja hänen kasvonsa tulivat aivan tummiksi.
Hänen hampaansa kiilsivät himmeästi. Varmaankin säkenöi hänen pikimusta
tukkansa, jos siihen koski. Yvonne hymyili ja pudisti päätään.