Aholla saavutin Yvonnen. Huusin hänelle, ja hän pysähtyi.
"Meillähän on sama tie, Yvonne!"
"Niin on!" Hän hymyili. Näin, miten yksinkertainen ja hyvä hänen
sydämensä oli.
"Tunnet kai minut, kyllä kai muistat —?"
Yvonne nauroi. Kyllä, hän ei ollut unhottanut sitä.
"Ihme etten ole nähnyt sinua koskaan enää! Käyn sentään niin usein
Creachissa. Missä sinä olet ollut koko kesän?"
"Minäkö? Saarella. Olen nähnyt sinut usein, niin olen. Odotahan
sentään, enpä ole ollutkaan koko aikaa saarella, olin kaksi viikkoa
Brestissä."
"No, näetkös?"
Ja Yvonne kiiruhti kertomaan minulle elämyksistään maailmankaupungissa
Brestissä. Hän oli ollut siellä teatterissa ja nähnyt näytelmän,
jonka nimi oli Korvapuustikestit. Rikas talonpoika tuli Pariisiin ja
vuokrasi elämän-iloisen nuorenmiehen asunnon, ja nyt se alkoi, hän sai
korvapuusteja joka taholta.
"Hän sai yhtämittaa korvapuusteja", kertoi Yvonne, "tuli nuorenmiehen
velkojia, klats, mustasukkaisia, klats — haha — yhtämittaa paukkui
vain!"
"Hahaha!"
Kuljimme etukumarassa tuulen lävitse ja katselimme toistemme kasvoja
puhellessamme ja nauraessamme. Yvonne puhui kurkkuäänellä ja hänen
sydämellinen naurunsa kaikui kuin kaukaa etäisyydestä.
"Kuinka vanha sinä olet, Yvonne?"
"Odotahan—? Olen yhdeksäntoista vuoden ikäinen."
Katsoin häntä. Hän oli suuri ja voimakas.
"Ja sinulla on kai sulhanen?"
"Haha — kaikkea sitä ajattelee! Ei, ei, ei!" Yvonne nauroi.
Hän miellytti minua.