Amorik taivuttautui ylhäällä parvekkeen reunaman ulkopuolelle ja
viittasi kädellään. Nousin kiertoportaita myöten ylös kajahtelevaan
savutorveen. Amorik, silmäpuoli, otti pois kankaat levyjen päältä,
ja laskevan auringon säteet särkyivät tämän kristallisen leikkikalun
mykiöissä tuhansiksi värillisiksi tuliksi. Välkähtelevät siniset
ja keltaiset tikarikimput iskivät minua kohti, terävät punaiset ja
viheriät sirpit puhkoivat silmäni.
Saari allamme oli jo pimeä ja kalliot mustia. Kaukaa vieraalta
rannikolta pilkotti tuli — aivan kuin se olisi kurottautunut johonkin.
— joku rautainen aave, joka seisoi rannan hyökyjen keskellä ja mulkoili
silmillään. Kynttilä ratisi, valokaari muuttui, Amorik laitteli
konetta, ja välkehtivä lelu alkoi äänettömästi pyöriä ja heittää neljää
sädelyhdettään päittemme ylitse merelle. Sokaistumatta ei sitä voinut
katsella. Nyt kimmelsi ja säkenöi rannikolla tusina valkoisia, punaisia
ja vihreitä tulia, suuren ilotytön Ranskan korut välkkyivät yössä.
Amorik istui pienellä jakkaralla, ja hänen vasen silmänsä valvoi. Missä
olet menettänyt silmäsi, harmaa Amorik? Heh, tuuliko tuli ja puhalsi
ja sanoi: minä olen tuuli, ja puhalsi sen pois kolostaan? Ei, kerran
myrskyssä oli purjeenpingoitin sattunut hänen silmäänsä.
Hieno hymy huulillaan Amorik istui siinä, ja hänen kasvoissaan kuvastui
sellaisten ihmisten hyvyys, jotka valvovat yksin äänettömässä yössä
ja ovat vaiti. Ja missäpä saattoi olla enemmän yksin kuin tämän
välkkyilevän myllyn alla?
Astuin parvekkeelle.
Yötuuli painoi vaatteeni siloisiksi ruumistani vastaan ja repi
silmäluomiani. Mykiölevyjen luona karkeloi suuria perhosia ja
myriaadeja punkkeja, jotka hekumoiden kaivertautuivat valoon. Kuten
pyörivät valkohehkuiset suihkut työntyivät sädelyhteet esiin ja ulos
pimeyteen, kolmenkymmenen meripeninkulman päähän ja kauemmas. Saari oli
aivan musta, himmeän-musta, ja loistavan-musta oli meri ja liikkui.
Viheriä kipinä kulki pohjoista kohti. He tiesivät, tuo on Creach,
neljässä tunnissa olemme Englannin kanavassa, kahdessakymmenessä,
viidessäkymmenessä tunnissa kotona. Vielä viiden tunnin kuluttua he
näkisivät meidät.
Valvoimme ja vaihdoimme silloin tällöin lyhyen sanan. Amorik oli jo
kauan sitten unhottanut puhumisentaidon.
Jos tulee usvaa, niin nostamme pientä vipua, ja puristettu ilma huutaa
silloin äänitorvessa. Mutta sumua ei tullut, yö oli tähtikirkas.
"Hyvää yötä nyt, Amorik."
"Menetkö?"
"Menen. Olen väsynyt."
"Oletko vielä valveillasi, Yvonne, niin myöhään yöllä?"
Yvonne seisoi pimeässä ikkunassa ja hymyili. Hän tiesi kaikki, ja
kuitenkin hän oli nuori tyttönen.
"Tule ulos, Yvonne. Etkö? No, ojenna minulle edes kätesi. Kenavo,
Yvonne!"
"Kenavo!" kuiskasi hän.
"Yvonne, avaa vielä ikkuna!"
"Niinkö?"
Otin pienen hopeaisen ketjun taskustani ja heitin sen ikkunasta
sisälle. Kuulin kuinka se putosi. En sanonut mitään, menin.