Mutta Yann koputti soullaan. "_Voyons!_ Minä maksan. Tee sinä
velvollisuutesi ja pidä kitasi kiinni!"
Mutta puolen tunnin kuluttua hän oli siellä taas — — — ho! ho! ho!
Mutta siinähän tuli kylän rääsymekko risaisine housuilleen kapakkaan.
Hän ojensi minua kohti kätensä: "Hiukkasen tupakkaa, herra! Paperia
minulla on itselläni!" Niin, oikein, hänellä oli likaisten sormiensa
välissä ryppyinen savukepaperipala. Mutta ennenkuin saatoin antaa
hänelle tupakkaa, oli Yann heittänyt kihvelin rääsymekon jalkojen
väliin, ja rääsymekko pakeni.
Yann kohteli kylän rääsymekkoa kuin kissaa.
"Hahaha!"
Kivettynyt iso-isä käännähti ja aivasti.
Hetkeksikään ei elämä pysähtynyt Noelin kapakassa.
Kalmankalpea kalastaja tuli sisään ja meni Noelin luokse ja mutisi
jotain hänen korvaansa.
"Haha!" nauroi Noel ääneen. "Maksa ne kymmenen souta, jotka olet
velkaa, niin annan sinulle uutta velkaa."
"Lapsillani ei ole mitään —" mutisi kalastaja.
"Pyh! Tee työtä —!"
"Minä olen sairas."
"Sairas? Haha! Sinä tiedät periaatteeni, ystäväni."
Kalpea kalastaja nyökäytti päätään ja meni pois.
"Ne kalvaisivat lihan luistani!" huudahti Noel.
O, lala, niin, niinhän se oli. Hän kiskoi viimeisenkin soun kalastajain
taskusta, möi heille homehtunutta leipää ja kurjaa sikunaa, oli itse
halkeamaisillaan rasvaisista ruuista ja hyvistä viineistä, hänellä
oli talo ja kokonainen haaremi pieniä pulleita piikasia, joille hän
vuoron perään toimitti perheenlisäystä, mutta heti kun tuli velaksianto
kysymykseen, ei saaren kuningas ymmärtänyt leikkiä. Ja kalastajain
mielestä se oli niinkuin ollakin piti.
Kaikki olivat jo unhottaneet kalpean kalastajan, kun Noel huusi kovalla
äänellä: "Antoinette, Maria — Bretonille on vietävä leipä, nyt heti!
Sano, että Noel lähetti. Yksi astiallinen maitoa on hänelle myös
vietävä!" Ja kapakassa oleville vieraille hän sanoi: "Eihän voi antaa
ihmisten kuolla nälkään." Ja hän huokasi.
Sellainen oli Noel. Hänellä oli hyvä sydän, se täytyy tunnustaa.
Mutta tällä hetkellä osui katseeni Yvonneen, Amorikin, Creachin vahdin
tyttäreen. Hän tuli ostamaan leipää.
Yvonne oli kaunis! Muistatko? Kerran keväällä kulki tyttönen
kopisevissa puukengissään Myrskylän ohitse, hän oli hakemassa
oinaitansa, ja minä suutelin hänen ruskeata niskaansa. Yvonne, että
saatoin unhottaa sinut niin pitkäksi aikaa!
Yvonnella oli ruskeat kasvot ja korkea, loistava otsa. Kun hän nauroi,
ilmestyi kuoppia hänen poskiinsa, ja silloin loistivat posketkin. Hänen
silmänsä olivat pikimustat. Mutta kauneinta oli hänen tukkansa. Se oli
pantu otsalta huolellisesti jakaukselle ja oli kuin mustan hevosen
välkkyvä harja, mutta kuitenkin silkinhieno.
Noel osotti hänelle suosiotaan. Hän pani Yvonnen valitseman leivän
takaisin ja etsi hänelle toisen. "Ota tämä, Yvonne, tämä on paras!"
Tällainen huomaavaisuus tuli ainoastaan hänen kunnioitetuimpien
ostajiensa osaksi.
"Amorikin laskuun!" sanoi Yvonne.
"Hyvä on, hyvä, sano Amorikille terveisiä!" Amorikilla oli luottoa
kuten kaikilla ihmisillä, joilla oli varmat tulot.
"Kenavo!" sanoi Yvonne ja meni.
"Ah, hän on sievä tyttö."
"Niin, ja siveä tyttö!"
Mutta minä en sanonut mitään. Nyökäytin vain päätäni. Sitten lopetin
kaupantekoni — ilmaisematta kiirettäni. Saarella täytyi olla ovela.
"Heh, Antoinette, Joséphine!" huusi Noel. "Minulle täytyy muistuttaa,
että tavarat on vietävä Myrskylään. Pitää valjastaa kello seitsemältä!"
Noelilla oli näet ajopelit, vaikka pisin matka, minkä saarella
saattoi tehdä, kesti tunnin. Hänen hevosensa oli paksu ja lihava ja
sen jaloissa oli pitkät karvat, oikeat karvahousut. Valjastamista
oli hauska katsella. Sitten istui Noel saappaat jalassa, kannukset
kalisten, kuskipenkille, ja rattaat vyörivat ratisten pois. "Zephir
on harjattava ja suittava, Zephirin täytyy saada vettä, brr, brr,
levollisesti, Zephir!"