Rosseherreä en näinä päivinä nähnyt. Ja totta puhuakseni en
kaivannutkaan häntä. Suureksi hämmästyksekseni tein sen huomion,
että minussa oli tapahtunut muutos. Sydämeni löi toiseen tahtiin,
ajatukseni oli lähtenyt uuteen suuntaan. Katsoin koko maailmaa toiselta
näkökannalta, enemmän sivultapäin, jos niin saan sanoa.
Suuret myrskyt olivat syynä siihen. Ne olivat hioneet sieluni
kirkkaaksi ja sileäksi ja laasseet kaikki pois. Luodessani katseen
taaksepäin pudistin ihmetellen päätäni; kuinka monta kuukautta olikaan
kulunut suurista myrskyistä ja "Indianan" haaksirikosta? Kaikki oli
kaukana takanapäin, kalpeana ja etäisenä. Myrsky oli saattanut minut
vauhtiin, ja minä totesin suurella tyydytyksellä, että sieluni kiiti
eteenpäin täysin purjein ja sivuutti esineet sekä asiat. Katsoin
suoraan eteeni: tuli mitä tuli, se oli tervetullutta — —
Jean Louis kertoi minulle kalastamassa ollessamme, että Rosseherrellä
on yksi pahimpia mielenhäiriökohtauksiaan: hän nauraa ja huutaa. Minun
kävi häntä sääli, mutta mitään muuta en tuntenut. Sitten kuulin, että
hän on paljon terveempi, ja se ilahdutti minua.
Ajattelin toisinaan hänen lemmenhuumaansa ja sitä määrätöntä intohimoa,
joka asui hänen pienessä ruskeassa ruumiissaan — mutta jos nyt tulet,
Rosseherre, niin sanon: hyvää päivää ja mitä kuuluu, enkä mitään muuta.
Niin, vaikkapa tulisi itse Honolulun kuningatar, josta sanotaan, että
hän lemmenhurmassa voittaa kaikki naiset, niin sanon: hyvää iltaa,
armollinen rouva, ja puhallan puhtaaksi piipunletkun: fff —
Se johtui merestä, ei mistään muusta. Olen tuntenut merimiehiä,
jotka illan ja aamun välillä ovat saaneet upo-uuden sielun ja
käsittämättömän naivisti jättäneet taaksensa kaikki, velat, lupaukset,
omantunnonsoimaukset — — niin, nyt ymmärsin heidät.
Menneisyyteni oli kuin poispyyhitty ja minä istuin menneisyyden ja
tulevaisuuden välimailla ja iloitsin.
En ollut niin hupsu, että heti olisin hankkinut itselleni uuden
menneisyyden. Ei, minä nautin täysin siemauksin tästä ihmeellisestä
tilasta, että sain kulkea uudestasyntynein sydämin. Elin yksin, ja
Herra lähetti minulle ilmestyksiänsä.
Laskin koukkuja kallioiden lähelle. Sillä me olimme kauhean nälkäiset,
Poupoul ja minä. Kallioilla oli pieniä rapakoita, jotka olivat kuperan,
keltaisen jään peitossa. Se oli myrskyjen tuomaa suolaa. Täällä oli
vain vähän kaloja, ja usein minun täytyi odottaa tuntikausia, ennenkuin
kala hiukkasenkaan rupesi syömään.
Siinä minä nyt istuin, ja meri kohisi ja ajatukset kiersivät
aivoissani. Pau! Kuulin laukauksen: ah, minähän olin
Pohjois-Grönlannissa metsästämässä ja ammuin jääkarhuja.
Meren henkäykset kävivät heikommiksi, kuulin sen, vaikken siihen
erityisesti huomiotani kiinnittänytkään. Riutat tuolla kaukana
kasvoivat, ne kohottautuivat hitaasti merestä. Kuten vähitellen vedestä
nouseva virtahevon kita, jonka hampaista vuotaa limaa ja likaa, niin
yleni rannikko täällä korkeutta kohti. Kuului lorinaa kuten keväällä
metsässä. Kaikkialla syöksyi vaahtoavia vesiputouksia mereen. Lorina
vaikeni, kuului pisarain putoamista, tuli aivan hiljaista. Aallot
rapsivat kuin kissanpoikaset ja leikittelivät kallioiden kanssa.
Pakovesi.
Lokit leijuivat ja kirkuivat. Imeliä hajuvirtoja kohosi meren
paljastetusta povesta. Menin alas rantaan, sillä minun täytyi seistä
keskellä meren äidillistä tuoksua. Painostavasti höyryävät kalliot
olivat kovien suonikkaiden raakunkuorien peittämät, ja oli siellä
myöskin purppuranvärisiä hyytelömäisiä möhkyjä, jotka tutisivat, kun
niihin koski. Monet katosivat limaisten töyhtöpensasten varjoon, ja
jalkojeni alla liskui metrinpituisia lihavia palmunlehtiä ja onttoja
palloja.
Kivien välissä oli pieniä vihreitä lätäkköjä. Ne näyttivät kääpiöiden
satupuutarhoilta. Keskellä kasvoi hoikka palmu ja sen alla oli hyvin
pieni kala, puutarhan isäntä. Äkkiä vesi värähti, kala ei ollut enää
palmun alla, se oli paennut rannan laakeripensaikkoon. Puutarhan
keltaisella hiekkakäytävällä oli sinne unohdettu pieni punainen
hattu, jossa oli vihreät ripsut; yht'äkkiä alkoi hattu kohota, ripsut
liehuivat ulos ja sisään. Pieni raakku souti rotkosta toiseen. Ei,
pikku kala ei ollut tämän satupuutarhan ainoa asukas, se oli täynnä
elämää.
Kourallinen tätä limaa jollekin autiolle tähdellä, Poupoul — ja me
ilmestymme sinne, me kaksi, aivan sellaisina kuin tässä seisomme, ja
kieli riippuu juuri noin sinun kidastasi.
Lokit lensivät kiiruusti sinne tänne, pieniä kaloja noukissaan,
meritähdet kutistuivat auringonpaisteessa ja muuttivat väriään ja
saivat polttavia läikkiä, suurten huokoisten kivisienien päällä oleva
sammalverkko kuivui höyryten ja kävi valkoiseksi kuin tuhka. Meren
tuoksu muuttui niin imeläksi ja huumaavaksi, että oikein yökötti.
Aalto karkeloi esiin, leikki kivien välissä ja laskeutui lepäämään
jalkoihini, kuuliaisena kuin koira. Mutta seuraava aalto löi kenkiini
ja sähisi vihaisesti. Minun täytyi peräytyä. Kalliot vaipuivat jälleen
takaisin mereen. Vesiputoukset alkoivat jälleen lorista. Tuolla kohosi
valkea korallipuu, liikahteli ja syöksyi kokoon. Aalto hyökkäsi esiin,
kierteli vihaisesti kivenlohkareita, kurlutti, sihisi ja nuoli kaikkia
kuivia paikkoja. Meri palasi takaisin. Se jymisi ja syöksyi kallioita
pitkin korkeuteen, ja tuuli kuljetti pärskeitä ahon ylitse. Nousuvesi.
Hehkuvan-punaisena vaipui aurinko näinä päivinä mereen, aina samaan
paikkaan.
Niin kului moniaita päiviä.
Yann kävi luonani Myrskylässä, ja me vietimme sovintojuhlaa. Mistä me
oikeastaan kiistelimme? sanoimme me molemmat ja katsoimme liikutettuina
toisiamme. Sitten me lähdimme metsästämään. Sillä Yann oli tuonut
mukanaan pyssynsä, rikkinäisen rihlan, joka oli sidottu langoilla
kokoon. (Se oli peräisin hänen isoisältään, _Napoléon premièrin
generalilta_.) Miten hän saattoi sillä ampua, se oli minulle arvoitus,
mutta kyllä hän sillä ampui. Hän hehkui metsästysintoa ja ampui
lokkeja, myrskypääskysiä, oinaita, kaikkea, mikä oli. Yli ahon lenteli
savuhiutaleita, oinaat juoksivat piirissä kuin hullut. Ja kuitenkin
Yann oli maailman vaarattomin metsästäjä. Hän ei osannut koskaan
maaliin, Herra ties mihin luodit lensivät. Sitten hänen päähänsä pisti
ruveta etsimään ahosieniä. Hoho, hän tiesi kyllä, mistä niitä oli
löydettävissä. Ja oikein, siellä niitä oli. Me paistoimme niitä padassa
niin kauan, että kaikki ahosienemme mahtuivat yhteen sormustimeen,
söimme, maiskuttelimme kielellämme ja vääntelehdimme kaksi päivää mitä
kauheimmissa kouristuksissa. "_Tiens_!" sanoi hän, "kyllä ne ainakin
viime vuonna olivat ahosieniä".
Laskimme verkon lahteen ja istuimme puolialastomina "Työmiehen"
kannelle odottamaan ja keskustelimme ohjattavista ilmalaivoista, Yannin
kutoessa innokkaasti sukkaa.
"Heh!" sanoi Yann, "emmeköhän lähde tänä iltana pienelle löytöretkelle?
Näin kesällä ne ovat kaikki aivan hulluja."
_Merci_. Minulla ei ollut halua.