Mutta sitten, aivan äkkiä — sellainen on ihminen — kyllästyin kulkemaan
sydän kirjoittamattomana lehtenä ja päätin taas hankkia itselleni
menneisyyden. Menin kylään ja tarkastelin maan tyttäriä.
Onni hymyili minulle. Katseeni sattui Yvonneen, Amorikin tyttäreen.
Olin ostoksilla Noelin luona. Noelin tarjoiluhuone ja myymälä
näytti kaikkine katosta riippuvine talikynttilöilleen ja köysineen
tippukiviluolalta. Ja kuitenkin se oli saaren henkisen ja seuraelämän
keskus, ja elämä oli siellä täydessä vauhdissa.
Paksu kirjeenkantaja ja postipäällikkö istui pienen pöytänsä
ääressä ja kokosi voimia seuraavaa postipäivää varten. Jauhosäkkien
vieressä seisoi iso-isä, entinen laivankapteeni, jolla oli väärät
merimiehensääret, ja nuokkui eteenpäin kuten ajatuksissaan oleva muuli.
Koko vuoden hän seisoi niin, eikä hän sanonut milloinkaan sanaakaan.
Kerran uskalsin puhutella häntä. _Ça marche, capitain!_ Hän kääntyi
hitaasti, katsoi minuun hämmästyneenä, liikutti leukaluutaan ja sanoi:
_Merci_. Sitten hän kääntyi takaisin entiseen asentoonsa ja seisoi
kuten ennenkin.
Punainen Noel puuhasi tarjoilupöydän takana, innosta ja hyvästä
tuulesta, hikoillen. Toisinaan hän komensi kovalla, kaikuvalla äänellä:
"Antoinette, Joséphine, Maria!" ja pienet valkomyssyiset tytöt, jotka
oleskelivat pimeissä, nurkissa ja loukoissa, vastasivat laulavasti:
jaa-a, ja nielivät kirouksen.
Noel asetti eteeni ryyppyjä kokonaisen soittokunnan. Niin hän teki
aina. Hänellä oli kaupaksi kaikkia maailman hienoja merkkejä, ja minun
täytyi koetella niitä europalaisella kurkullani.
Otin ensimäisen pikarin ja valoin sen sisällyksen itseeni, otin toisen,
kolmannen — "hm!" — Noelin silmät kiilsivät ihastuksesta — "hyvä,
hyvä!" — Noel nauroi niin että lima pärskyi kidasta — "ah, tämäpä vasta
likööriä!" — Noel käännähti koroillaan ja läjähytti sääreensä.
"Niin, se likööri kelpaa, sanon ma, vai kuinka?! Ette Pariisissakaan
saa parempaa! — Antoinette, Joséphine, Maria, lamppu on sytytettävä!"
"Jaa-a!" (_Nom de chien_!)
Niin kauan kuin lamppua sytytettiin, olivat kaikki ääneti. Olisi ollut
sivistymätöntä ja raakaa puhua tämän toimituksen aikana.
Antoinette kiipesi tuolille ja Noel seisoi isällisen huolehtivana ja
huolissaan hänen vieressään, valmiina ottamaan hänet vastaan: "Ole
varovainen — patenttiliekitin — väännä hitaasti!"
"Hyvää iltaa!" sanoi Antoinette.
"Eikös se pala ihanasti, tuo patenttiliekitin?" kysyi Noel. "Niin,
haha, viisitoista frangia maksoi lamppu minulle!"
"Erinomaisesti!"
Mutta silloin kuului eteisestä kopinaa, ja tiedettiin jo, kuka tuli.
Se oli Gaston Grouzen, hupsu Gaston. Hän oli ollut kahdeksan vuotta
Kaliforniassa, ja oli säästänyt itselleen tuhannen dollaria. Nyt hän
juoksi aamusta iltaan kapakasta kapakkaan, päästäkseen hyvin pian irti
dollareistaan.
"Siellä tulee hupsu Gaston!" nauroi Noel ja laittoi lasin valmiiksi.
Gaston Grouzen otti hetkiseksi hampaistaan pesää myöten poikkipurrun
kipsipiippunsa ja heitti ryypyn kurkkuunsa. Ah, silloin hän näki minut.
Hän syleili minua ja hieroi sänkisiä kasvojaan poskeeni. Sitten
hän näytti, kuten aina, vasemman silmän alla olevaa arpea. "_Les
prussiens!_ Sodassa. _Me California. You have match? — Welcome_!" Ja
poissa hän oli, hänellä ei ollut aikaa vitkastella.
Joukko kalastajia tuli sisään, he kakistelivat kurkkuaan ja sylkivät.
Mutta tämä kakisteleminen ja sylkeminen oli keskustelua, täytyi
vain pitää korvat auki. Yann tuli, ja me tarjosimme toisillemme
kaikenkaltaisia ryyppyjä.
Ihminen on ihmeellinen. Kun Yann oli tullut uhkarohkean retkensä
jälkeen ensi kertaa maihin, olisimme voineet puristaa poikki hänen
sormensa: eläköön Yann, veijari! Ja Yann oli kohauttanut olkapäitään:
mitäpä merkillistä siinä oli. Mutta nyt, kun kukaan ei enää puhunut
siitä, täytyi Yannin päivät päästään kertoa urotyöstään ja vetää
sanomalehtiä taskustaan — ja me moitimme siitä häntä.
"'Työmies' onkin hyvä laiva", sanoi postipääliikkö, hän oli kade koira.
Yann nujersi hänet jymisevällä vastauksellaan. "Sika! Mitä
postimerkkien nuolija ymmärtää purjehduksesta? Enhän minä sano, että
se oli urotyö, mutta eipä ollut helppo ohjata vanhaa lotjaa virrassa.
Heh, pidä kiinni puinen kitasi! Saat tuoda tänne kymmenen kapteenia, he
eivät sitä tee!"
Yann ja päällikkö olivat kiukkuisimpia vihamiehiä. Vain inho huulillaan
he puhuivat toisistaan. Ja Yann kiusasi paksua päällikköä niin paljon
kuin osasi. Jos hänellä ei ollut mitään erikoista tehtävää ja jos hän
oli hyvällä tuulella, niin hän teki jotain kerrassaan tavatonta: hän
koputti postin pikku ikkunaan. Sellaista tapahtui harvoin, ja se oli
pahinta, mitä postipäällikölle saattoi tehdä.
Päällikkö kuorsasi sisällä ja Yann koputti kovemmin. Päällikkö hyppäsi
pystyyn: _Malheureux!_ ja tuli tähystysluukulle.
"Yhden soun postimerkki!"
Sitten Yann meni kapakkaan, ja puolen tunnin kuluttua hän tuli
uudelleen.
"Hoi!"
"_Malheureux_!" huusi päällikkö sisällä epätoivoisesti.
"Vielä yksi postimerkki. Unohdin tykkänään."
Yann nauroi kuollakseen, mutta puolen tunnin kuluttua hän oli taas
siellä.
"Hoi!"