Istuin ahon kivellä. Aurinko paistoi. Minä tupakoin. Aho oli ruskea
ja keltainen, mutta yhdessä paikassa oli tuoretta turvetta — siinä he
makasivat. Aina kun katseeni osui tuoreeseen turpeeseen, ajattelin:
siinä he makaavat, siinä makaa myöskin Joe Gordon halkaistuine
ohimoineen ja pienine viiksineen —
Muutamia päiviä minun täytyi aina ja alati ajatella samaa. Oli
jonkunlaista imelää kalmanhajua ilmassa. Mutta sitten pääsin niin
pitkälle, että saatoin katsella ahon tuoretta ruohoa niinkuin pitääkin:
niin, siinä he makasivat ja heitä täytyi pitää onnellisina! Ihanan,
hurjan kuoleman he olivat kuolleet. Te ylhäiset jumalat, suokaa
minun kuolla kuten he kuolivat! Lingotkaa päälleni kallionlohkareita
tai ukonnuolia, tuhotkaa minut junien yhteentörmäyksessä tai meren
myrskyissä, yhtäkaikki, mutta älkää antako minun kuolla vuoteessa kuten
vanha mummo, sitä teiltä pyydän.
En katsellut enää ahon tuoretta turvetta — jonkunlainen huumaus oli
vallannut mieleni, nyt se oli ohitse — minä annoin pienen huiluni
heleästi kajahtaa yli ahon: se oli kuolema, ei mitään muuta. Tänään on
sinun vuorosi, huomenna minun. Meidän on elämä, sela!
Näinä päivinä löysin ulkokallioiden luota mastonpuolikkaan. Kenties
se oli se mastonhuippu, jossa neekeri oli ollut kiinnitarrautuneena?
Noudin kirveen ja aloin tehdä työtä. Kävin maston kimppuun monesta
kohdasta. Se kalkkui niin omituisesti: se oli osa höyrylaivan kuollutta
ruumista. Lastut lentelivät. Ne loistivat auringonpaisteessa, ne
ahtoivat palaa. Seisoin suuren, häikäisevän tulen keskellä.
Pari kalastajaa tuli kirveineen ja sahoineen. Siinä he seisoivat ja
katselivat minua.
"Oletpa löytänyt oivallista polttopuuta!"
"Niinpä, niin, kuivaa se on."
"Siitä tulee aikamoinen kasa!"
"Talvi on pitkä."
Minä en tuntunut näyttävän mieheltä, joka kirves kädessä jättää maston
oman onnensa nojaan, ja he menivät eteenpäin.
Kirveeni säikkyi ja hiki valui pitkin kasvojani.
Suuret säävaihtelut olivat lakanneet ja ilma oli puhdasta ja
läpinäkyvää kuin kaukoputken lasi. Näki etäisimmätkin kalliot, joiden
ympärillä meri leikitteli, jokaisen halkeaman, kaikki oli lähellä ja
selvästi nähtävissä. Kaiku toisti kovalla äänellä kirveeni kalkkumisen,
ja kun vihelsin, kajahti se kuin huilun ääni. Taivas häikäisi meitä ja
meri oli virtaavaa hopeata. Siellä täällä välkkyi joku juova haavan
kaltaisena. Höyrylaivat kulkivat tyynesti ohitse, ja vanavesi oli
peninkulmia niiden takana maantien kaltaisena.
Ranta oli heleänpunaisen ja heleänvihreän ruohohakkeluksen, suurten
ruohojen ja möhkyjen peitossa. Meren siihen sylkemiltä keuhkoilta ja
sisälmyksiltä ne näyttivät. Kokonaiset muurit voimakkaasti tuoksuvaa
kaislaa oli rannan päärmeenä, asukkaina miljoonia hyönteisiä ja
pistiäisiä. Kun meni ohi, niin ratisi ja ritisi kuin muurit alkaisivat
palaa. Elämä saa alkunsa liassa ja lämmössä.
Aina kun katsoin yli saaren, täytyi minun halveksivasti hymyillä.
Miten aurinkoiselta ja rauhaiselta se näyttikään! Se ei enää ajatellut
"Indianaa", joka makasi meressä kaikki kupariharkot ruumiissaan. Se oli
unohtanut kaikki höyrylaivat, jotka olivat lyöneet nenänsä kallioihin,
vetäytyneet taaksepäin ja uponneet, ja kaikki purjehtijat, jotka
olivat tulleet myrskyssä ratsastaen ja joutuneet sen hampaisiin. Se
oli myöskin unohtanut Union Castle linjan höyrylaivan — silloin kuoli
kaksisataakaksikymmentä miestä. Se oli unohtanut kaikki ruumiit, jotka
yksitellen ajelehtivat sen rannoille ja joista ei kukaan tiennyt mistä
ne tulivat ja mitä olivat nimeltään. Riittää. Se ei myöskään ajatellut
enää niitä neljääkolmatta haaksirikkoista, jotka eräänä päivänä tulivat
pienessä veneessä sen lähelle ja jotka se murskasi juuri kun varma
pelastus oli heidän silmiensä edessä. Riittää, riittää!
Se makasi ja hymyili ja vilkutti toisinaan merelle, auerharsoihin
käärittynä. Se oli kuin nainen, jonka posket ovat hienot kuin
ruusunlehdet ja joka on saattanut viisikolmatta miestä perikatoon
— mutta sinä kuljet sen ohitse ja teet ristinmerkin ja sanot: Pyhä
viattomuus, hän oli Jumalan äiti tai ainakin Jumalan äidin lähimpiä
sukulaisia —