"Koiria olette, jollette lähde."
"Mutta meri on kamala, me emme pääse lahdesta ulos!"
Vapisin mielenliikutuksesta. Panin liikkeelle kaiken puhekykyni. Mutta
he pysyivät kylminä ja levollisina.
"He ovat tuolla, merellä."
"Täällä ovat meidän vaimomme ja lapsemme."
Chikel oli aamulla avannut krouvinsa kello viideltä ja sytyttänyt
lampun. Ehkä se siten onnistuisi! Kuljin ympäri ja kaadoin kalastajain
laseihin. Heillä ei ollut lainkaan mielikuvitusta. He eivät nähneet,
kuinka merimiehet istuivat siellä laivahylkynsä kannella, tarrautuivat
kiinni johonkin ja toivoivat, ah, hyi!
"Mutta teidän täytyy lähteä!" sanoin minä. "Tuon verran aallokkoa, mitä
miehiä te olette! En tunne teitä enää!"
Kalastajat käyttäytyivät kuin kollot.
"Mahdotonta!"
"Piru teidät periköön!"
Minä menin. Tutisin vihasta.
Sumua. Paksua ja kamalan keltaista, kuten visvaa. Creach ulvahti joka
kolmas minuutti, meri tyrskyi.
Kallioilla seisoivat kalastajat ja vaanivat kaikkea mitä tuli aaltojen
mukana. Ruhjoutuneita ruumiita ajautui maihin. Aamupäivällä laskettiin
niiden lukumäärä seitsemäksi, illansuussa kolmeksitoista. Mutta sumu
oli kuin muuri.
Creach ulvoi koko yön.
Seuraavana päivänä oli sumu ohentunut, ja äkkiä saattoi kaukana
usvassa erottaa höyrylaivan. Se oli vinossa, sen perä oli vedenpinnan
yläpuolella, ja aina kun aalto sattui siihen, nousi kokonainen torni
vaahtoa korkeuteen. Touveissa riippui kuin villatukkoja, ne olivat
ihmisiä. Sumu tiheni, emmekä me nähneet heitä enää.
Mutta kello kaksi, pakoveden aikana, lähti Yann merelle.
Eläköön Yann, ja kolme kertaa: eläköön!
Niin, äkkiä saattoi huomata liikettä "Työmiehellä", joka hyppelehti
sumussa hyökyaaltojen keskellä. Ankkurinnostokone ratisi. Katsoimme
toisiamme. Sihisi, ja savupiipusta nousi sakea savupilvi, joka peitti
"Työmiehen" paksuihin harmaisiin sumukääreisiin.
"Pikku kapteeni marssii!"
Niin, tietysti hän marssii! Se oli Yann, joka juovuksissa ollessaan
itki kuin tyttö. Mutta nyt näkyi, mihin hän kelpasi! Hän oli odottanut
tarpeeksi kauan, ja nyt sitä mentiin, eikä mikään voinut häntä
pidättää. Joko — tahi. Varmaan hän oli näyttänyt hampaitaan, kun hänen
miehistönsä oli epäröinyt.
Hetken ratisi vintturi, nykäyksittäin ja työnnätyksin, ankkuri oli
juuttunut kiinni. Mutta äkkiä me kuulimme jotakin, _pelottavaa
karjuntaa_ — pitkästä matkasta huolimatta. Se oli Yann. Samalla
sumuhöyrylaiva liikkui. Se kulki takaperin. "O, lala!" sanoi Noel.
Sitten se asettui takajaloilleen ja syöksyi päistikkaa alas, pyöri ja
meni eteenpäin.
Emme sanoneet sanaakaan. Kun olimme kauan katselleet, miten Yannin
täytyi tuuma tuumalta valloittaa tiensä, sanoi joku vain: "Kunhan nyt
kone kestäisi —!" Odotimme tuntikausia samassa paikassa ja tuijotimme
sumuun. Joka kerta kun kuulimme Yannin laivapillin äänen, katsoimme
toisiimme ja liikahdimme.
Yann palasi, tuoden mukanaan kahdeksan haaksirikkoutunutta. Hänen oli
onnistunut heittää laivahylkyyn köysi, jota myöten he olivat voineet
kavuta "Työmieheen". Seuraavana aamuna lähti pelastusvene vesille ja
toi kymmenen muuta. Nyt he olivat pelastetut kaikki muut paitsi yksi,
muuan neekeri, joka ei uskaltanut lähteä kulkemaan köyttä pitkin.
Koko päivän saattoi nähdä hänen istua kyyköttävän ylhäällä mastossa;
hän näytti pieneltä mustalta möhkäleeltä. Sumu tiheni ja peitti
hänet, sumu oheni, ja yhä vielä neekeri istui paikallaan. Masto oli
kallistunut ja pisti nyt vain neljänneksi osaksi esiin vedestä.
Illansuussa lähti pelastusvene taas vesille ja meni niin lähelle mastoa
kuin mahdollista. Aavemaisena kuin Lentävä Hollantilainen tanssi vene
sumussa. Mutta neekeri ei liikahtanutkaan paikaltaan.
Seuraavana aamuna oli masto painunut mereen huippuaan myöten. Aallot
pärskyivät neekerin ylitse. Taas lähti pelastusvene merelle, mutta
neekeri ei liikkunut. Hän istua kyykötti ja ulvoi. Hän oli menettänyt
järkensä. Illalla, kun sumu hetkeksi hälveni, oli mastonhuippu tyhjä.
Aholle kaivettiin rivi hautoja. Kaikki kalastajat seisoivat lakki
kädessä. Minä myöskin. Pappi puhui, ja haudankaivaja ruiskautti yhtä
pitkien väliaikain perästä tupakkasylkeä hautaan.
Ja nyt näkyi myöskin piirtonen sinistä taivasta sumupilvien lomitse.
Mutta kallioiden keskessä istui Rosseherre aivan yksin ja tuijotti
merelle. Viimeinen pieni kappale mastonhuippua oli kadonnut.
"Indianasta" ei ollut enää mitään näkyvissä.
Menin Rosseherren ohitse aivan hänen läheltään. Hän lauloi hiljaa
korkealla, itkevällä äänellä kuin tuuli ja heilutti päätään laulun
tahtiin.
Katsoin yli saaren: se näytti minusta kamalalta.