Kellot alkoivat sumussa haukkua kuin pienet koirat, joiden unta on
häiritty.
Kylä nukkui vielä. Siellä täällä oltiin kuitenkin jo liikkeellä,
puukengät kopisivat, ikkunoihin ilmestyi valoa, ääniä kuului sumun
seasta. Alhaalla satamassa avasi kylänvanhin sen vajan oven, jossa
pelastusvene oli. Sumu oli niin tiheätä, ettei voinut nähdä ainoatakaan
ihmistä ennen kuin törmäsi yhteen heidän kanssaan, ja kun puhutteli
jotakuta, niin olivat puhuteltavan kasvot kuin harsojen peitossa.
Huutoja, kirouksia, sekasotkua. Köysi venyi maata pitkin ja
näkymättömät kädet pingoittivat sen. Tartuin kiinni parin nyrkin
välistä ja vedin, minäkin. Rattaat narisivat ja pelastusvene tuli
näkyviin aavemaisen pitkänä ja korkeana. Varjo jo kävi kiinni pyöräin
puolapuihin ja rivi toisia varjoja piti takana kiinni köydestä,
jotteivät rattaat vyöryisi liian nopeasti alas polkua pitkin. Kuten
kömpelö, satajalkainen alkumaailman peto liikkui vene merta kohti, ja
laineet löivät sen vatsaan.
"Eteenpäin!" huusin minä. Siellä ulkona merellä meitä odotetaan —
"Meidän täytyy vartoa siksi kunnes tulee päivä! Eihän nyt näe edes
kättä silmiensä edessä!"
"Missä on Kedril? Heh, Kedril, luotsi, sinun hetkesi on tullut! Tämä on
työtä sinulle! Minä näytän, missä höyrylaiva on."
"Ystäväni", vastasi Kedril, "tuhannesta frangista en voisi nyt viedä
venettä merelle. Tällaisessa aallokossa! Meidän täytyy odottaa
pakovettä!"
"Ettäs sinäkin niin sanot, Kedril!" Minä masennuin, lähdin.
Kylässä törmäsin Noelia vastaan, joka oli pyntännyt itsensä öljyttyihin
nahkoihin ja jolla oli kädessä kaukoputki.
"No", huusi hän minulle, "enkö teille sanonut, kun vuokrasitte
Myrskylän, että kaikki haaksirikot tapahtuvat aivan teidän silmienne
edessä — haha!"
En vastannut. Juoksin takaisin Myrskylään. Ei ollut mitään muuta
kuin sumua, meren tyrskyjä, ja joka kolmas minuutti ulvahti Creach
etäisyydessä kuin kuolettavasti haavoitettu eläin.
Jotakin rapinaa kuului kallioiden joukosta. Se oli Jean Louis.
"Höyrylaiva ajoi luotoihin — hihi!" sanoi hän ja nauroi mielettömästi.
"Rosseherre oli taas ensimäinen —"
"Mitä voitaisiin tehdä?" kysyin.
"Mitä voitaisiin tehdä? Ei mitään. Niin! Kalliot siellä ovat kuin
puukkoja. Kaikki ne joutuvat haaksirikkoon samassa paikassa; Virta vie
ne pois oikealta suunnalta, ja ne kuulevat Creachin merkinannot vasta
sitten kun ovat jo karilla."
Hän kompuroi edestakaisin ja tuijotti maahan. Joukko kalastajia,
naisia ja lapsia keräytyi yhteen ja kaikki he tuijottivat lähestyvää
aaltoa päät eteenpäin taivutettuina ja ahnain katsein. He olivat
merirosvojen jälkeläisiä, ja meri oli karaissut heidän sydämensä.
Mitä oli haaksirikko heille? Oli ollut öitä, jolloin kolme laivaa oli
joutunut haaksirikkoon, ja usein olivat myrskykellot soineet kolmena
yönä perätysten.
Jotain tummaa ajautui maihin ja kaikki hyökkäsivät yhtaikaa sitä
katsomaan. Se oli pienen, mustan veneen hylky. Niinkuin murskattu
rintakehä. Sitten he äkkiä vetäytyivät kaikki takaisin: keskellä aaltoa
seisoi mies, josta valui vesi ja joka ojensi käsiään heitä kohden. Hän
kaatui suulleen ja aalto kantoi hänet maihin ja laski hänet ääneti
hiekalle. Seuraava aalto vyöryi hänen ylitseen ja hän liikahti kuin
pyrkien istualleen. Sitten Jean Louis ja minä vedimme hänet ylemmäs
maalle.
Siinä hän makasi silmät auki, niinkuin hyvin peloissaan, ja hymyili
huulet raollaan, niin että hampaat näkyivät hänen pienten, ohuiden
viiksiensä alta. Hänen oikeassa ohimossaan oli musta naarmu. Hän oli
kuollut.
Kalastajat seisoivat piirissä hänen ympärillään. Jean Louis otti lakin
päästään ja teki ristinmerkin. Kaikki seurasivat hänen esimerkkiään.
Creach kumisi etäällä, heidän mutistessa rukouksiaan.
"Tuossa hän nyt makaa!"
"Hän on saanut pikaisen lopun. Meri on heittänyt hänet kalliota
vastaan."
Eräs pieni tyttö sanoi hiljaa ja hymyili samalla tuskaisesti: "Isä,
hänhän nauraa!"
"Ole levollinen, kaikki kuolleet nauravat."
"Hän on nuori mies."
"Kahdenkolmatta."
Pieni tyttö sanoi taas, jälleen hiukan hymyillen:
"Isä, hän katsoo minua!"
"Kaikki kuolleet katsovat sinua, ole levollinen!"
Sitten tutkittiin hänen taskunsa. Mutta kuolleella ei ollut mitään.
Piippu, puukko, punainen nenäliina. Hänen lyhyen mekkonsa povitaskussa
oli kirje.
"Kirje!"
Sytytin tulitikun.
"Hänen nimensä on — odottakaahan — hänen nimensä on Joe Gordon,
höyrylaiva on nimeltään Indiana ja tulee Kapkaupungista."
"Joe Gordon — Indiana —"
"Näytähän tulta!"
Kirje oli kostunut ja sitä oli vaikea lukea. Sen sisällys oli
kutakuinkin seuraava: "Dear Joe, kun tulet Liverpooliin, niin käy minun
luonani. Älä lähde heti taas pois, niinkuin viime kerralla. Minä olen
sairas ja jalkaani särkee. Minä en mene enää ulos ja minä odotan sinua.
Elämä on kovin kurjaa, kun lapset unohtavat tykkänään. Vanha äitisi."
"Merenkulkuhallitus lähettää kyllä hänelle tiedon."
Silloin oli Rosseherrekin taas äkkiä siinä. Hän työnsi ihmiset syrjään
ja huusi ja heittäytyi itkien kuolleen ylitse. Hän puhui hänen
kanssaan, käytti hänestä nimityksiä "_mon coeur", "mon petit_", ja
nyyhkytti sydäntäsärkevästi.
En kestänyt, kauempaa, poistuin.
* * * * *
"Eteenpäin!" huusin minä. "Mitä te sitten vielä odotatte?!"
Oli päivä. Pelastusvene näytti kalpeassa sumussa aaveelta, luonnottoman
korkealta ja pitkältä, ja laine nuoli sen valkoista vatsaa.