Oh, niin, niin, minä kuulin selvästi hyrskyjen kohinan lävitse,
höyrylaivan kumean, kolean huudon. Se lakkasi. Mutta juuri kun aioin
hengähtää, alkoi se uudelleen. Minua pyörrytti. Taivuttauduin eteenpäin
ja tein itseni pelkäksi kuuloksi, ja korvani imi itseensä tätä ääntä
kuin jättiläissuuri kuulotorvi. Nyt alkoi myöskin kimeä vihellys
kaukana — niinkuin suuri villi eläin ja sen poikanen olisivat yhdessä
huutaneet apua.
Silloin rupesi Poupoul haukkumaan. Ei epäilemistäkään. Ja minä
hoipuin huumaantuneena pari askelta eteenpäin sumussa. Rosseherre
liukui ohitseni. Hän juoksi puukengät kopisten ja huusi: "_Naufrage,
naufrage_!" Sitten en enää kuullut, mitä hän huusi, mutta hänen korkea
äänensä kajahteli sumussa.
Ei! Ei! Ei! Painoin, nyrkkini kauhusta pystyyn nousseihin hiuksiini ja
heilutin päätäni edestakaisin. Ei! Tämä kaikki on kauheata painajaista,
kamalaa lumousta — ei kukaan voi sumun lävitse nähdä sellaista mitä
on mahdoton nähdä, ei kukaan maailmassa. Meri kumisi, aalto juoksi
vihaisena minua vastaan, ja vaahto pärskyi päälleni. Kuulkaa! Niin,
huolimatta mielettömästä hampaiden kalinasta, joka oli minut vallannut,
kuulin sen: laivain pillit huusivat, vinkuivat, molemmat äänet siellä
kaukana sumussa kirkuivat yhä. Sitten kumeampi ääni äkkiä vaikeni ja
pilli katkesi valittavin vinkumisin.
Tein ääneni voimakkaaksi ja huusin sumuun: "Hoi? Ho — hoi — —?"
Vaahtopiiska iski kasvoihini. Niin naurettavaa oli huutaa.
Silloin kuulin sihisevää purkautumista ja etäistä jyminää, niinkuin
rautaa olisi niitattu. Sitten minusta minusta tuntui siltä kuin olisin
kaukaa kuullut monien ihmisten huudon. Ja nyt oli äänetöntä. Meri
hakkasi, tyrskyt kumisivat, Creach ulvoi loitolla.
Juoksin kylään. "Joku höyrylaiva on joutunut haaksirikkoon!" Olin
suunniltani mielenliikutuksesta, ja vettä vuoti silmistäni, niin etten
nähnyt mitään.