"Niin, miksi ei? Minä päivänä tahansa voimme lähteä."
Rosseherre hymyili ja pudisti päätään. "Pariisiin? Se on niin kaukana,
en minä saa koskaan nähdä Pariisia!"
Hän oli kauan ääneti, omissa ajatuksissaan; sain sanoa mitä tahdoin.
Hän kuunteli herkeämättä. Kerran hän sanoi: "Creachin kumu ei kuulu
enää niin hyvin, sumu käy niin kovin tiheäksi!"
Sitten hän aivan koneellisesti silitti kättäni. Hän ei sanonut
sanaakaan. Hän polvistui lattialle eteeni, pani kasvonsa jaloilleni,
kiersi käsivartensa niiden ympärille, ja siinä hän makasi,
liikahtamatta. Niin hän teki usein, enkä minä kieltänyt häntä. Koko
hellyytensä ja kiintymyksensä hän ilmaisi sillä tavoin.
Hän oli vain lapsi, jolla ei ollut isää eikä äitiä.
Kauan hän oli siinä asennossa, ja vihdoin kuulin, että hän nukkui.
Odotin hetkisen, sitten nostin hänet vuoteelle. Hän avasi silmänsä,
katsoi minuun tuntematta minua ja nukkui jälleen. Toisinaan hän puhui
unissaan, mutta minä en ymmärtänyt mitä hän sanoi, sillä hän puhui
bretanjan kieltä.
Mitä uneksi Rosseherre?
Istuin ja poltin piippua ja katsoin, kuinka hän hengitti. Kenties hän
näki unta, että kaikki tulivat merestä ja juttelivat ystävällisesti
hänen kanssaan ja ettei kukaan nähnyt sitä?
Ovella savusi. Pienestä ikkunastani katsoivat huolestuneet kasvot.
Sumu. Heitin puita tuleen, sillä Rosseherre ei saanut olla viluissaan.
Kului tunti, kaksi tuntia. Joka kolmas minuutti tärisytti Creach
ulvonnallaan ilmaa, ja hiekka rapisi seiniäni vastaan. Creach toitotti
aina kaksi kertaa perätysten. Ensin kuin hurja eläin, joka suuttuneena
hyökkää pystyyn ja käy raivoissaan kimppuun, sitten niinkuin se
haavoittuneena vetäytyisi takaisin ja korisisi tuskissaan. Kaksi
minuuttia on kokonainen ijäisyys odottavalle. Creach on nyt ulvahtanut
kymmenen kertaa, puoli tuntia on kulunut.
Rosseherre puhui levottomasti ja tuskaisesti. Uneksiko hän, että kaikki
purjehtivat hänen ohitseen ja viittoivat hänelle käsillään, mutta
että hän ei voinut päästä heidän luoksensa, sillä olihan meri heidän
välillään?
Äkkiä Rosseherre kohosi istumaan ja tuijotti minuun.
"Sumua, Rosseherre, nuku!"
Ja heti hän nukkui uudelleen. Etsin esiin ohuen hopeaketjuni ja asetin
sen hänen rinnalleen. Herätessään hän nyt löytäisi sen.
Sumu kävi hetki hetkeltä tiheämmäksi. Creach ei ulvonut enää. Se
ulisi kuin kuolettavasti haavoitettu eläin, joka kurjana, ruhjottuna
nuolee piilopaikassaan haavojaan ja murisee ja korisee. Meri jymisi
entistä äänekkäämmin kallioihin lyödessään, ja lahden tyrskyt kumisivat
niinkuin talorivi olisi joka toinen sekunti syöksynyt mereen.
Nousuvesi palasi. Mutta täällä hiipuvan hiilloksemme ääressä oli
kuolemanhiljaista. Toisinaan tuli pieniä, lystikkäitä ääniä Rosseherren
nenästä. Perhonen, jonka lämpö oli herättänyt henkiin, lentää räpytteli
katossa, musta hämähäkki kulki melua pitämättä ylös seinää pitkin.
Syvää ja tasaista oli Rosseherren hengitys. Painoin korvani hänen
rintaansa vastaan. Se kohisi, se hengitti. Kuten meri, kun luode
lähenee.
Ja mitä on ihmisten hengitys muuta, kysyn minä, kuin meren hengitystä,
meren, josta he ovat tulleet?
Rosseherren hengitys toi mukanaan hiljaisuutta ja rauhaa, vieläpä
jonkunlaista pyhyyttä. Ihmeellinen arkuus valtasi minut ajatellessani
tätä elämänhiukkasta, joka oli luonani. Arkuus nuoruutesi takia,
Rosseherre, arkuus kauniiden hiuksiesi ja valkoisten hampaittesi ja
kaiken pikku sydämessäsi asuvan tuskan takia. Minä en tunne sinua.
Liikuin äänettömästi ja tohdin tuskin hengittää. Sitten istuuduin tulen
ääreen ja ajattelin monia asioita, jotka olivat ammoin tapahtuneet.
Tapahtuneet, poissa! Jumalan kiitos! Siunattu olkoon katoavaisuuden
laki, joka päivät uusiksi tekee!
Siunattu olkoon tunteittenne häilyväisyys, te ystävät ja naiset, jotka
olette minulle niin kauheasti valehdelleet ja minua pettäneet — onhan
olemassa neljä seinää ja on olemassa avaruutta neljään ilmansuuntaan,
mikäpä olisi parempaa?
Kuinka kauan siten istuin, en tiedä, sillä monet, ajatukset risteilivät
aivoissani. Mutta sitten herätti minut hiljainen rasahdus. Pikku ketju
oli liukunut lattialle.
Rosseherre istui pystyssä ja kuunteli. Äänettömästi hän oli noussut
istumaan. Hänen silmissään ei ollut mitään ilmettä. Hän kuunteli,
jokaisella hermosäikeellään ja ruumiinsa kaikilla tuhansilla korvilla
hän kuunteli. Hänen poskensa olivat tulleet nukkumisesta punaisiksi,
mutta äkkiä ne kävivät lumivalkeiksi.
"Rosseherre?"
Rosseherre vavahti. Hän kuiskasi nopeasti pari sanaa, mutta minä en
ymmärtänyt niitä.
"Puhu ranskaa, Rosseherre!" Mutta kummallista, minä en uskaltanut
nousta ja mennä hänen luoksensa.
"Kuuntelehan!" sanoi hän.
Minä kuuntelin. Meri. Creach jylisi etäisyydessä. Poupoul istui oven
luona ja katsoi minuun kysyen; sekään ei kuullut mitään.
Mutta Rosseherre vapisi koko ruumiiltaan, kuin olisi hän vilusta
värissyt, ja kauhean kalpealta hän näytti. Minä nousin, mutta hän
viittasi minulle kädellään.
Hän hymyili kuin sairas.
"He ovat eksyneet tieltä", sanoi hän kaiuttomasti.
Mitä hän sanoi?
"Herää, Rosseherre!"
Silloin hän katsoi minuun ja hänen silmissään kuvastui hirveä tuska,
silmäterät olivat luonnottomasti laajentuneet.