Kun tulin maihin, näin ilman olevan täynnä pieniä valkoisia paholaisia,
joilla oli aukilevitetyt yökönsiivet, ja maakin oli niiden peitossa,
mutta siinä ne olivat harmaita. Kokonaisissa joukoissa ne lensivät
sinne tänne silmieni edessä.
"Hoho!" sanoin minä. "Poupoul, tämä on kaunista, tiedätkös, mikä nimi
tällaisella on? Se on juoppohulluus, Delirium tremens, poikaseni!"
Jumalan kiitos, Myrskylä oli vielä kohdallaan! Yhä istui raivokas
gorilla paikallaan kallioiden seassa ja takoi nyrkillään vatsaansa.
Olin uupunut ja nukuin silmänräpäyksessä. Monen tunnin kuluttua heräsin
jälleen. Jotakin oli tapahtunut! Yökköpaholaiset olivat poissa.
Kuuntelin. Tuuli itki liedessä, gorillan rummutus oli lakannut. Myrsky
heikkeni. Astuin oven ulkopuolelle. Meri vaahtosi ja raivosi, ja
ainaisesti hämärän päivän kajo satoi harmaan tuhan kaltaisena tähän
synkkään sekasortoon. Väritön laiva kulki kaukana merellä hirveässä
aallokossa, suuri P. & O.-höyry, tuskin näkyvissä.
Tämä hämärä täytti mielen kamalan turvattomuuden tunteella, enkä minä
uskaltanut ajatella enkä tuntea. Minä nukuin. Sitten herätti tuttu
koputus minut.
Oli pimeä yö. Creachin valokimput leijuivat sumuisessa ilmassa
värisevinä aaltoina, kuten hienoimmat naisten hiukset. Pohjoisessa
näkyi helakanpunainen tulipalon kajastus: ne olivat Stiffin valot.
Kohisevan meren yläpuolella vyöryi savua.
Mutta Rosseherre ei tullut sisään pärpättäen ja ylimielisin, laulavin
huudahduksin, hän oli arka ja pelokas ja puhui hiljaa ja hiukan
käheästi.
"Näin sinun tänään tulevan maihin", sanoi hän ja painoi käteeni pienen
paketin. "On niin pimeätä sinun luonasi."
"Hyvää iltaa, Rosseherre, mitä Jean Louis tekee?"
"Jean Louis nukkuu."
Sytytin tulen, ja nyt saatoin nähdä ainakin Rosseherren
valkoisen myssyn ja hänen vaaleat hiuksensa. Hän istui vuoteella
kokoonkyyristyneenä.
"Mitä tässä paperissa on, Rosseherre?"
"Avaahan!"
Siinä oli hiukan hunajaa.
"Meren pohjalla olevat laivat hajoavat", sanoi Rosseherre. "Jean
Louis on löytänyt suuren rasian. Viikunoita myös, mutta ne olivat
pilaantuneita."
Rosseherren sanat tukehtuivat kuitenkin hiljaiseen nyyhkytykseen. Ja
äkkiä hän itki ääneen ja sydäntävihlovasti, niinkuin itkee suruissaan
oleva talonpoikaistyttö.
"Rosseherre?"
Rosseherre pudisti päätään ja kyyneleet virtasivat hänen käsilleen ja
sormien lomitse.
"En tiedä", sanoi hän, "mutta minä olen niin tuskainen. Kun myrskyää,
niin sydämeni pakahtuu. Minun täytyy ajatella isääni ja sitä päivää,
jolloin Diaul tuli huohottaen kotiin. Diaul oli isän koira, verikoira,
vasikan kokoinen ja aika hurja. Kukaan muu kuin isä ei uskaltanut
sitä koskea. Isä kuljetti postia rannikolta tänne. Hänellä oli soma
vene, olihan hän luotsi. Neljännesvuodessa oli jo kaksi postivenettä
joutunut haaksirikkoon, ja silloin isä otti postin kuljettaakseen.
Kerran lainehti meri ankarasti, tuuli kävi, mutta ei silti ollut
myrsky. Silloin tuli Diaul huohottaen. Katsokaa, sanoin minä, isä on
palannut, tuossa on jo Diaul. Siitä vuoti vettä, mutta isä heitti sen
usein veteen, se ei herättänyt huomiotamme. Diaul, etkö anna meille
rauhaa? Se oli kuin hupsu, hyppäsi ylös minua vastaan ja haukkui. Se
ei ollut ensinkään vihanenkaan, minä löin sitä kuonoon, ja sen se
piti hyvänään. Mutta samassa minä aloin huutaa, ja kuitenkin minä yhä
nauroin. Minä ymmärsin Diaulin! Minä ymmärsin myöskin äkkiä, miksi
sydämeni neljännestuntia aikaisemmin oli pysähtynyt. Sillä se oli
pysähtynyt eikä ollut enää lyönyt! Juoksin Diaulin perässä, kaikki me
juoksimme Diaulin perässä, toinen toisemme jälkeen, saaren poikki.
Ja minä olin kaikkein ensimäinen. Siellä olivat isän kauniin veneen
pirstaleet kallioiden ja ruumiiden joukossa. Kahdeksan miestä oli
hukkunut tyrskyihin, isäkin. Häntä ei löydetty. Vain Diaul kykeni
pelastautumaan."
Hän itki; silmäluomet ja huulet kiinnipuristettuina. Panin poskeni
hänen poskeaan vastaan ja keinutin häntä hiljaa edestakaisin kuin
lasta. Kasvoni kostuivat hänen kyyneleistään.
"Diaul, Diaul-parkani!" vaikeroi Rosseherre. "Me pidimme siitä niin
paljon. Siellä se nyt harhaili ja villiytyi ja haukkui öisin niiden
kallioiden lähellä, joihin vene oli murskautunut. Sitten Noel meni ulos
rihloineen ja minä kuulin pamahtavan ja sitten tuli Noel ja sanoi: nyt
on Diaul kuollut."
Rosseherre itki hiljaa ja jatkoi: "Minulla oli myöskin veli. Hänellä
oli pitkät viikset. Hän oli hurja mies ja joi niinkuin kaikki muutkin.
Mutta hän rakasti minua. Usein hän sanoi minulle: Rosseherre! ja
taputti poskeani. Lähtivät kalaan, eikä hän tullut takaisin. Ja minä
olin koko päivän sellaisessa hirveässä tuskassa! Minähän näin, näin,
miten hän syöksyi mereen ja miten hänen punertavat viiksensä uivat
veden pinnalla. Menin satamaan ja odotin. Tiesin kyllä, että Emile
ei tule takaisin, mutta kaikesta huolimatta minä odotin ja rukoilin.
Silloin tuli vene rantaan. Laivuri sanoi: Rosseherre —? Mitään muuta
hän ei sanonut. Myöhemmin hän sanoi minulle: virta vei hänet mukanaan,
hänen viiksensä näkyivät vedenpinnalla, mutta me emme voineet saada
häntä enää pelastetuksi. Minä istuin ja rukoilin hänen sielunsa
puolesta, ja kun tuli pimeä, niin Jean Louis tuli ja sanoi: no,
Rosseherre, kohta on yö."
Minä keinutin Rosseherreä ja silittelin häntä hyväillen, niin hyvin
kuin taisin. "Itke vain kyyneleesi kuiviin, pikku Rosseherre, sitten
sinun tulee parempi olla." Tuuli vinkui hiljaa ovessa. Se valitti niin
kuin olisi sen mieleen johtunut jotakin surullista, jonka se kerran oli
nähnyt ja jota se ei voinut unhottaa. Meri pauhasi kuin kumea tykkien
jylinä. Se jymähti joka toinen sekunti, ja joka kerta Rosseherren
ruumis hiljaa vavahti.
Hän nosti päätään. "Kuuletko meren kumisemisen?" kysyi hän. "Minun kai
täytyy mennä, sillä ei tiedä, mitä tapahtuu. Nyt on sumuista."
"Mitä sitten pitäisi tapahtua?"
"Voi tapahtua mitä tahansa."
"Mitä tahansa?
"Niin, minä olen nähnyt isäni. Tänään, kirkkaalla päivällä.
"Isäsikö?"
"Niin. Hän tuli ovelle ja sanoi: olkoot varuillaan ne, jotka ovat
tänään ulkona."
"Ulkona merelläkö?"
"Niin."
Poupoul aivasti, ja Rosseherre pelästyi niin, että hän kirkaisi.
"Mutta, Rosseherre?" sanoin hymyillen. "Mikä sinun on tänään?"
Hän katsoi minuun. Hänen silmänsä vilkuivat tulen valossa kuin
kauhuissaan olevan eläimen silmät. "En tiedä", sanoi hän ja katsoi
maahan, "mutta minä olen niin tuskainen. Koko päivän minä olen ollut
kauhean tuskainen. Niin monet asiat johtuvat mieleeni ja tuskastuttavat
minua. Ajattelun, että Yann hukkuu mereen ja myöskin minä, minä
myöskin."
"Ei, Rosseherre."
"Isä sanoi sen minulle", vastasi Rosseherre, uneksivasti hymähtäen. "Jo
kauan sitten. Oh, minä tiedän mitä tiedän! Se ei olekaan pahinta. Sillä
sitten saan ehkä olla isän ja veljen kanssa siellä alhaalla, missä sinä
näit heidät kerran."
"Rosseherre, sehän oli vain tyhmä uni. Olin juonut niin paljon Kedrilin
häissä."
"Niin, niin." Rosseherre hymyili epäillen ja katsoi eteensä. Sitten hän
nauroi hiljaa. "Ei, yksi asia on hyvä, Jean Louisille ei meri voi tehdä
mitään. Isoisä on lumottu." Hän pudisti hiuksiaan riemuissaan. Hänen
poskensa olivat kuumat ja hänen silmänsä loistivat. Ihmeellinen hän oli
tänään.
Nyt minäkin tunsin sumun hajun. Se tuoksui jodille. Silloin Creach
alkoi jymistä, kaukana ja kumeasti, ja minä näin sen edessäni
läpäisemättömien sumukerrosten peittämänä.
Rosseherre vapisi. Hän kuunteli kulmat koholla sumutorven huminaa, joka
vyöryi yli meren ja hukkui kaukaiseen jymyyn.
"Nyt minun sentään täytyy mennä", sanoi hän tuskaisena:
Mutta minä taivutin hänet jäämään. "Sytytämme suuren tulen, Rosseherre,
kuumennamme hiukan viiniä, ja sitten minä kerron sinulle pienen jutun,
odotahan vain. Sinähän vapiset niin, kun täällä on kylmä. Poupoul, pois
tieltä! Saatpa nähdä, kuinka hauska meidän tulee täällä!"
Poltin englantilaisen sanomalehteni ja sitten särjin pikku pöytäni
laatikon palasiksi ja heitin palaset tuleen. Pian kai tulisi
pikku pöydänkin vuoro, ei kai siitä vähemmällä päästäisi. Viiniä
lämmittäessäni kerroin Rosseherrelle lystin pikku seikkailun, ja
kun salaa katsoin häntä, näin että hän hymyili. Poupoul, joka tunsi
joukkonsa, istui hänen edessään ja heilutti häntäänsä. Hänkin teki
voitavansa saadakseen Rosseherren toisiin ajatuksiin.
"Eikös meillä olekin hauskempaa', vai miten, Rosseherre?"
"On!" Rosseherre nyökäytti päätään ja tuijotti eteensä. Hän imi
itseensä kuuman viinin sokeripalan lävitse, pitäen sokeripalaa
hampaittensa takana. Hänen kasvonsa loistivat tulen välkkeessä, vielä
kosteina kyyneleistä, hänen keltaiset hiuksensa kimaltelivat kuin olisi
päivä niihin paistanut.
"Nyt en ole enää niin kovin tuskissani", sanoi hän ja veti syvään
henkeään, "mutta joskus minä olen ihan kuolla tuskaani. Meri huutaa
minua. Meressä näkyy kasvoja. Kerran näin veljeni istuvan eräällä
kalliolla. Hän tuli aallon mukana sen huipulle, ja siinä hän istui
ja katsoi minua. Mutta silloin minä huusin tuskissani ja hän sukelsi
aallon mukana alas syvyyteen. Kerran, kun myrsky kävi, kuljin illalla
kallioilla. Siellä oli kivi. Mutta äkkiä kivi nousi pystyyn ja se
oli vanha mies, jolla oli pitkät harmaat hiukset. Se seisoi aivan
liikkumatta ja katsoi minuun! ja sen silmistä leimusi tuli — silloin
minä juoksin tieheni ja olin peloissani kokonaisen viikon. Mutta sen
viikon viimeisinä päivinä en enää jaksanut sitä kestää. No, sanoin,
parasta kai on, että hyppäät mereen, pyhä neitsyt antaa kyllä sen
anteeksi sinulle. Menin Stiffiin, jossa kalliot kohoavat äkkijyrkkinä
merestä. Siellä minä itkin ja pyysin ja rukoilin pyhää neitsyttä, että
hän pyyhkisi pois minun suuren syntini. Mutta kun aioin sen tehdä —
mitäs arvelet? Siinä istui isäni kallion reunalla, piippu suussa, ihan
sellaisena kuin näen hänet aina edessäni. Hän ei katsonut minuun, mutta
hän istui siinä. Hän sulki minulta tien."
Kummallisesti hymyili Rosseherre tätä sanoessaan.
Ja minä ajattelin, että ihmeellisiä asioita tapahtuu pikku päässäsi,
Rosseherre! Ihmeellisiä asioita!
Näytti tuottavan helpotusta Rosseherrelle, kun hän sai puhua isästään
ja veljestään. Minä annoin hänen tehdä mieltänsä myöten. Ja hän jutteli
minulle kaikki nuoren elämänsä tapahtumat ja mitä Jean Louis oli
hänelle kertonut hänen vanhemmistaan ja hänen vanhempiensa vanhemmista.
Useimmat olivat hukkuneet. Ja miten merkillistä olikaan: ei yhtään
heistä ollut meri antanut takaisin, ei yhtään ainoata. Ihmeellinen oli
hänen isoisänsä kuolema. Hän lähti Moleniin. Meri oli sileä kuin öljy.
Hän ei tullut koskaan perille, ei edes lastun kokoista pirstaletta
hänen veneestään löytynyt, ei mitään —
"Eikö mitään löytynyt, Rosseherre?"
"Ei mitään!" Ja Rosseherre hymyili kummallisesti ja lisäsi
salaperäisesti: "Hänet vedettiin meren pohjaan!"
Sitten Rosseherre vaipui mietiskelyihin.
Creach jymisi kumeasti, ja Rosseherre vapisi koko ruumiiltaan.
Kerroin hänelle kaukaisista maista, joita olin nähnyt, ja miten
merkillisiä ihmisiä niissä asui. Niillä oli monen sadan vuoden vanhoja
kilpikonnia, jotka oli kaunistettu jalokivillä ja koruilla ja joita he
palvoivat. Ja niillä oli jumalia, pieniä kuin peukaloinen, ja toisia,
jotka olivat suuria kuin Creachin valotorni.
Rosseherre oli tuskin kuunnellut, mutta nyt hän hymyili. "Ne ovat,
totisesti, pakanoita!"
Sitten minun täytyi kertoa hänelle Pariisista. Pariisista hän ei saanut
koskaan kuulla kyllikseen. Hän tahtoi tietää mitä päivällinen maksoi
ja kuinka paljon hotellissa pyydettiin huoneesta. Oh, Diaul, kuinka
hävyttömiä olivat! Rosseherre nauroi, ja vapisi kuitenkin samalla.
"Kenties menemme kerran yhdessä Pariisiin, Rosseherre?"