Kohtasin Rosseherren kylän läheisyydessä, kun alkoi hämärtää. Hänellä
oli suuri leipä kainalossaan. Creach sytytti juuri valojaan. Sen
lasinen pää hehkui samalla tavoin kuin jos joku panee suuhunsa hehkuvan
tulitikun ja hengittää ulospäin, sitten se sylki lyhyitä sinipunervia
salamoita, jotka pistivät pimeyteen kuin kiiltävät neulat. Meri oli jo
musta.
"Tehän olitte hiljakkoin ihan hukkumaisillanne!" sanoi Rosseherre
laulavalla äänellä ja painoi leipää kapeita lanteitaan vastaan.
Minä nauroin. "Se ei ollut niin vaarallista", sanoin.
Rosseherre pudisti lapsellisen vakavasti päätään. "Jean Louis oli jo
menettänyt kaiken toivonsa! Ja hän tuntee meren, ei kukaan tunne sitä
paremmin. Ja sitten sinä uit luotojen lähellä, sinulle on yhdentekevää,
onko luode vai vuoksi. Mutta on olemassa pyörteitä ja virtoja ja meri
voi kuljettaa sinut mukanaan. Creachin Amorik sanoo, että sitä ei enää
voi katsella. Miksi sinä niin teet?"
"Enhän minä ui, jos hyökylaineet ovat kovin suuret."
"Sinä et tunne merta," jatkoi Rosseherre. "Sinun pitää olla varuillasi."
Hymyilin. Rosseherren huolenpito liikutti minua. Hän oli lapsi.
"Varuillani?"
"Niin, meren suhteen!'
"Tahtoisin hyvin mielelläni tietää, niiksi sinä asut täällä saarella!"
jatkoi Rosseherre.
"Kuullakseni meren kohinaa ja kalastaakseni, Rosseherre."