On vielä yö. Kaikki on tyhjää, jumalat nukkuvat, eläimet ja ihmiset,
minä yksin olen valveillani. Kuten aave minä vaellan synkässä
aamu-usvassa. Hiljaisuus. Vain askeleeni keikkuvat, maan alla
jymähtelee kuin kumeita vasaran-iskuja.
Äänetön tuulenväre hiipii esiin, meren voimakastuoksuisen yöhi'en
kyllästämä. Saaren tähdet, loistavat vielä, valvomisesta väsyneiltä
ne näyttävät. Stiffin kuu huokuu raukeasti, valkoista, valkoista,
punaista, Creach heiluttaa kalpeita sädekimppujaan henkäisemättä
kehässä. Idässä yön selkä taittuu ja aamu höyryää taipeesta verisen
tuoreen lihan kaltaisena. Meri vavahtelee, kuin vilusta väristen.
Creachin valoiskut lentelevät ohuiden huntujen kaltaisina, saaren
kalpeat värit tulevat esiin, merikin saa värinsä. Creach sammuu.
Pohjoisessa Stiff välähtää vielä kerran punaisena, sitten sen valo ei
enää palaa.
Kaukana kirkuu lokki. Toinen kirkuna vastaa siihen, ja äkkiä kohoo
kallioilla sekava, kimeä melu. Tämä ahnas petolintujen noukista lähtevä
huuto tervehtii valoa samalla hetkellä tuhansilta meren kaljuilta
luodoilta.
Sataman sumussa liikkuivat kalastajat kömpelöiden, haparoivien
aaveiden kaltaisina. Jättiläissuuri purje nousi korkeuteen ja katosi
sumuun. Tervehdin Jean Louisia, "merenkuningasta", ja äänettöminä me
valmistauduimme matkaan. Äyskäröimme pois veden, jäljestimme siimat,
syötit, purjeet. Tyrskyt kumisivat. Aallot vierivät pärskyen, vene
hankautui kitisten rantalaituriin. Peräsin keikkui, ketjut kalisivat,
kova ääni riiteli jollekin pimeässä. Joku, kirosi. Haisi mädänneeltä
vedeltä ja kaloilta. Sitten me kulkea kolistimme polkua ylös Chikelin
luokse, syödäksemme nopeasti aamiaista. Jean Louis kaatoi kurkkuunsa
suuren pikarin _eau de vie'tä_, ja sillä hän oli valmis. Merellä hän
sitten ei koko päivänä syönyt mitään muuta kuin palasen leipää, ja
illalla hän taas otti pitkän ryypyn: sitten hän nukkui. Niin he elivät.
Me lähdimme. Muutamia varjontapaisia purjeita kiiti edellämme sumuun.
Jäinen vesi höyrysi. Möhkälemäisten, matalalla roikkuvien pilvien
yläpuolella hehkui, ja äkkiä pilvet kohosivat ylemmäksi ja olivat
kevyitä ja leijailevia. Kuun sirppi muuttui ohueksi ja läpinäkyväksi,
viimeiset tähdet välkkyivät heikosti, ja äkkiä ne olivat kadonneet.
Meri värittyi tummansiniseksi kallioiden varjossa, jotka kukoistivat
kuin vaaleanpunaiset korallit. Maitomaisia sumupilviä kiiti saaren
ylitse. Ne kätkivät verhoonsa Creachin valotornin, ja kun se jälleen
tuli esiin, niin sen lasinen pää salamoi punaisia tulenkieliä. Äkkiä
tuli meri avaraksi ja valoisaksi ja purjeet sen pinnalla loistivat kuin
puhdas kulta.
Tuuli pingoitti purjeemme ja vene kallistui. Me kahlasimme ensimäisen
varsinaisen aallon, vene nousi korkeuteen ja liukui taas alas. Se oli
aavan meren ensimäinen tervehdys! Sieltä, etäältä —
Sijoittauduin mukavasti veneeseen ja sytytin savukkeen. Jean Louis
poltti tupakan kuiviltaan: hän repäisi paperin pois savukkeesta ja
pisti tupakan suuhunsa.
"Kaunis aamu, Jean Louis!"
"Hi-hi-hi!"
"Merenkuningas" ei ollut mitään muuta kuin mitättömän pieni käärö,
josta pisti esiin rasvainen, matala lakki ja likaiset puukengät.
Lakin alta riippui näkyvissä pari ohutta, valkeata hiussuortuvaa,
ja vain harvoin minä näin hänen nyrkinkokoiset, rusottavat, alati
hymyilevät kasvonsa. Hänen takkinsa oli mennyt kurttuun joka taholta,
ja housut ulottuivat vain sääriluihin saakka. Sininen pellavakangas
oli haljastunutta, lumivalkeata olkapäitten ja reisien kohdalta, ja
monet paikkaustilkut olivat ehtineet nekin jo kauan sitten vaaleta.
Hihat olivat kuorettuneet ja niissä välkkyili kalansuomuksia. Hän
pyyhki niihin nenäänsä ja puukkoaan. Jean Louisin kädet olivat kuin
puuta ikuisesta soutamisesta, eikä hän enää voinut taivuttaa sormiaan.
Hänen pienet silmänsä olivat yhtä haljastuneet kuin hänen takkinsa, ja
kuitenkin hän näki kuin kaukoputki. Puukenkiinsä hän oli pannut olkia,
ja siinä, missä oljet pistivät esiin likapanssarin lävitse, riippui
suuria mustia, kuivuneita veripisaroita.
Merenkuningas oli saaren urhoollisin mies, sen voit kysyä keneltä
tahdot. Hän oli pelastanut neljäntoista ihmisen hengen ja niin ja niin
usein ollut itse haaksirikossa mukana. Nuorena ollessaan hän oli monia
kertoja purjehtinut maailman ympäri, mutta siitä hän ei enää tietänyt
mitään. Nyt hän oli seitsemänkahdeksatta vuoden vanha ja tuli ensi
kesänä kahdeksankahdeksatta-vuotiaaksi.
Merenkuningas oli saaren pelätyin varas. Yössä ja sumussa hän meni
sinne, niihin kalastajat olivat laskeneet langustirysänsä. Ne hän nosti
ilmoille, vaikka ne olivat niin painavat, että väkevällä miehellä oli
niissä tekemistä. Hän otti langustit rysistä, laski rysät jälleen
mereen ja pani langustit koreihinsa. Kun nyt kalastajat seuraavana
päivänä lähtivät pyydyksiään kokemaan, niin huomattiin, että ihan
kaikki langustit olivat mennet Jean Louisin rysiin — hi-hi-hi —! Oh, he
olivat yllättäneet hänet itse teossakin —
Kuljimme viistoon virran poikki. Vene kääntyili ja pärskyt iskivät
purjeihimme. Meri kohisi, ja valkoisia vaahtopommeja lenteli kallioiden
ylitse.
"Meri ei ole tänään minun mieleiseni!" huusi Jean Louis.
Naurahdin. "Sen parempi!" sanoin minä ja aloin, Jean Louisin esimerkkiä
seuraten, panna siimoja kuntoon.
* * * * *
Tuskin peninkulman päässä saarelta oli rivi puolittain peitossa olevia
luotoja ja riuttoja, joita vastaan merenvirta kumisten löi. Tätä
riuttariviä me seurasimme, sousimme edestakaisin ja kalastimme.
Aallot olivat tässä nopeita ja ärjyjä, ne olivat mustanvihreitä,
ja oli kuin niiden päällä olisi ollut öljy- ja nokikerros. Kirkas
syötti painui alas niihin kuin pieni vihreä valotäplä. Valo vaipui
vaipumistaan, kävi himmeäksi, vihdoin se katosi, eikä jäänyt jäljelle
muuta kuin tämä synkkien, limaisten aaltojen vavahteleva, liikkuva
mättäikkö. Panimme siiman sormemme ylitse ja tunsimme sen tempoilussa
sen suuren valtimon mahtavat lyönnit, joka pumppuaa miljoonia tonneja
vettä Meksikon Golf-virrasta aina Lofotenin saarille saakka.
Mutta pimeässä — syvällä veden alla — niin, Jumala sen suokoon, sillä
emme me huviksemme nelistäneet pitkin riuttariviä, — siellä ne olivat.
Kuuntelin siiman avulla merkkiä merestä, sadan metrin syvyydestä —
hiljaa! Niin, siellä ne olivat. Ne syöksyivät lentävän valon perään,
tuijottivat sitä kaikilta suunnilta, niiden selkäevät pingoittuivat
himosta, niiden ruumiit pullistuivat, niiden viikset vapisivat, ne
töykkäsivät tylsillä kuonoillaan syöttiä, haukkasivat —.
Mutta vielä ei ollut oikea hetki tullut. Kala on epäluuloinen.
Pingoitin hiukan siimaa, kiihottaakseni sen ahneutta, annoin myötä,
tein sen luottavaiseksi ja — vedin. Se oli tapahtunut!
Käteni kieppuivat, makasin veneen laidan yli kumartuneena ja tein työtä
kuumeentapaisesti. Minulla oli ainakin sata siimaa hoideltavina ja
minun täytyi olla nopea, sillä kala ei jätä mitään keinoa koettamatta.
Niinkuin koira se repi siimaa, viskautui koukkua vastaan, kiskoi, mutta
minä en hellittänyt, Lyijypalat tulivat näkyviin, ja siinä se oli.
Se tuijotti minuun suurin, raivoisin silmin, puistelehti tuskasta ja
kauhusta ja iski pyrstöllään. Kävin kiinni sen ruumiiseen, irroitin
koukun ja heitin sen veneeseen. Hetkisen se makasi siinä pelästyneenä,
sitten se heittelehti epätoivoisena pohjalla.
Ja jälleen kulki pieni valo alas pimeyteen.
Satamassa olin ostanut pari merirapua siltä varalta, että kalat eivät
olisi syöntituulella. Merenkuningas ei ollut tyytyväinen, ja hän päätti
uhrata meriravut. Hän kiskaisi irti niiden kynnet, kirkaisi niille
raivostuneena, kun ne puolustautuivat. — "Ho! Ho!" — nähkääs, nämä
kurjat elukat eivät tahdo antaa ottaa edes kynsiään, "hö!" Hän polki
rikki kynnet ja ravut ja viskasi liman houkutussyötiksi mereen.
Panin suuren palan koukkuun. Kaloista täytyi tämän paistin tuntua
samallaiselta kuin vangista tuntuu paistettu kana, joka äkkiä yöllä
lennähtää tyrmään.
Se onnistui. Kalat menettivät tykkänään järkensä ja kiitivät
koukkuihin. Märkinä, vettä valuen, ne tulivat ylös, kuonot repaleisina,
ja tuijottivat kauhistunein silmin hirmuiseen valoon sekä noiden
raivonnen pirujen kasvoihin, joita huvitti kiskoa ne niiden pimeästä
kohisevasta kodista. Ne heitettiin veren ja suomuksien tahrimaan
veneeseen, ja siinä ne saivat kuolla. Ne iskivät pyrstöillään, niiden
loistavat, hopeanvalkoiset ruumiit muuttivat väriään, keltainen kalvo
levittäytyi niiden ylitse, ne kävivät läikällisiksi. Niiden kyljet
huohottivat, punaiset kidukset levittäytyivät, niiden kultaiset silmät
avautuivat kuolinkamppailuun. Vihdoin ne tekivät viimeisen yrityksen,
taivuttautuivat kuin miekka ja kohosivat ylöspäin. Sitten ne saivat
Jean Louisilta potkun ja makasivat liikkumatta. Mutta vielä tunnin
päästä saattoi niissä olla henki.
Päivä kohosi korkeammalle, ja me kalastimme koneellisesti ja mitään
puhumatta. Vene heittelehti ylös ja alas ja kiiti eteenpäin. Tein työtä
vakavasti ja uutterasti. Huolellisesti leikkasin syötit simpukoista,
jotka muistuttivat kaikkein pienimpiä, mataloita kiinalaisia hattuja.
Monissa niissä oli pieniä sammal- ja kaislakimppuja ja olivat kuin
hienonhienoja viime muodin mukaisia naisten hattuja. Ja minä nauroin
itsekseni, sillä kaikellaisia seikkailuja muistui mieleeni. Täällä
kaukana meren kohinassa otin vielä kerran vastaan kaikki ne loistavat
katseet, jotka jossakin olivat minuun kohdistuneet, ja hengin niitä
sulotuoksuja, joilla naiset houkuttelevat meitä niinkuin kukat
kimalaisia. Kuten runoilija sanoo — mutta silloin kulki sähkö-isku
pitkin siimoja ja minä tunsin sen sydämessäni: kala...
Aina kymmenen minuutin kuluttua Merenkuningas muutti purjeen asentoa,
kääntääkseen veneen. Silloin minun täytyi painautua aivan pitkälleni,
ja kuitenkin purje joka kerta kiskaisi hatun päästäni.
Aallot vyöryivät yksitoikkoisesti sihisten ja kohisten ohitsemme,
ja aina jokin hankasi ja raappi venettämme. Toisinaan vyöryi nopea
aalto kohisten esiin, linkosi veneen korkealle ja pirskotti päällemme
pisarsateen, ja minä näin aallon jatkavan matkaansa toisten joukkoon,
jotka joutuivat epäjärjestykseen. Taas sähisi, ja näkyviin tuli suuri
marmoritäpläinen piiri, joka kohisi ja kiehui: aallon pohja oli
kohdannut salakarin. Valkoisen ja vihreän marmorin värinen piiri eteni
nopeasti, kiipesi yli aallonharjojen, ja vielä kaukana etäisyydessä se
säilytti muotonsa.
Lokit viistivät vatsoillaan aaltoja, kiitäen niiden pintaa pitkin
ja seuraten niiden vaihteluita hiuksenhienosti ja salamannopeasti,
ylös ja alas ne lensivät ja kirkuivat. Siivet leijuivat ja terävät
koukkunokat repivät ilmaa. Lokkien oma oli meri, eivätkä ne välittäneet
kalastajista. Ne syöksyivät kallioiden kuohuun, räpyttivät siipiään
kuin aikoen laskeutua alas, nousivat luotisuorasti ilmaan, kun aalto
hypähti niiden jälkeen, ja heittäytyivät päistikkaa alas taas, kun
aalto oli ohitse. Ja vesi valui välkkyvinä pisaroina niiden sulista.
Meri lauloi ja kohisi yksitoikkoisesti. Kului tunti, ja oli hiljaista.
Sitten parvi myrskypääskysiä lensi ohitse — döi — döi — gullugullugullu
döi — ja kaukana poissa ne jo olivat. Viivana ne katosivat etäisyyteen.
Sytytin piippuni. Kyyristyin, painoin polveni veneen kaaria ja pääni
sen laitaa vastaan, ja nyt olin kylliksi tukevassa asennossa voidakseni
raapaista tulta tikkuun.
* * * * *
Pari minuuttia ennen olin saanut vesipisaroista kasvoihini
piiskan-iskun, kylmän kuin jää, mutta nyt sain kauhallisen vettä
hihaani, ja se vesi oli haaleata.
Virta oli muuttanut suuntaa. Toisinaan se vei aavalle merelle,
toisinaan taas saarta kohti, vain Merenkuningas tunsi sen salaisuudet.
Aallot olivat olleet ennen sileitä, nyt ne olivat juomuisen panssarin
peittämät, kun tuuli puhalsi virtaa vastaan.
Salakarit, joiden suuntaan kuljimme, alkoivat käyttäytyä hurjemmasti.
Lakkaamatta nousivat vaahtopärskyt niiden kohdalla ilmaan räjähtävien
pommien kaltaisina, leijuvia harsoja kohosi korkeutta kohti kimmeltäen
auringonvalossa ja murskautuen. Kuului kumeita tykinlaukauksia, jotka
hetki hetkellä kävijät voimakkaammiksi, mitä korkeammalle vuoksi nousi.
Jean Louis katsoi vettä ja pudisti päätään.
Taivas peittyi pilviin ja aurinko katosi posliininvalkoisen hattaran
taakse. Meri muuttui synkän ja uhkaavan näköiseksi. Tummana ja raskaana
se vyöryi, ja missä valkoisen pilven valo siihen sattui, näytti se
tuovan siihen paksun kerroksen valkoista öljyväriä.
Masto natisi ja taipui, ja pienen silmälapun kaltaisen purjeemme
repeämät kävivät leveiksi ja ammottavaksi. Purjehdimme kuuden
solmuvälin nopeudella, ja oli kuin venheemme olisi saanut siivet. Se
syöksyi vavisten alas satoja metriä pitkiin laaksoihin, kulki heilurin
tavoin aaltojen poikki, ja kun olimme ylhäällä, tuntui minusta siltä
kuin istuisin yksikerroksisen talon katonreunalla ja katselisin alas.
Sitten näin huohottavat riutat, jotka mittasivat tämän suuren keuhkon
hengenvetoja. Riutta paljastui syvälle alas, aalto imi puoleensa,
kurlutti. Sitten se suin päin syöksyi korkeuteen, ja vaahtopylväs nousi
riutasta suoraan ylös. Hetkisen se oli paikoillaan, kuin briljanttipuu,
ja vaipui kokoon. Riutta oli satoina kuohuvina vesiputouksina. Ja jo
sukelsi ruosteenpunainen riutta jälleen vavisten esiin kuin uimarin
pää, josta valuu vettä ja joka jo auringossa loistaa. Monta kertaa näin
tähystyspaikaltani taivaanrannalle asti, hetken vain, sitten sukelsimme
jälleen alas.
Usein purjehti Merenkuningas, ylös katsahtamatta, ihan lähelle
kallioita, mutta minä pidin suuni kiinni, sillä minä tiesin, että viime
silmänräpäyksessä hän kääntäisi veneen. Merenkuningas liikkui tässä
vesierämaassa yhtä varmasti kuin joku toinen huoneessaan. Hän tunsi
täällä jokaisen kohdan, eikä hänen tarvinnut nostaa päätään. Hänellä
oli omat merkkinsä; niin pian kuin se tai tuo kallio näkyi etäällä
riuttain välissä, oli peräydyttävä. Hän tunsi myöskin salakarit, ja jos
hän sanoi, että tässä alla on _miesten lasi_, niin oli varmaa, että
aalto hetkeä myöhemmin kohtasi kallion ja marmoroi meren laajalti. Hän
tiesi vieläkin enemmän. Hän tiesi, missä sillä ja tällä hetkellä, tässä
ja tuossa tuulessa, kalat oleilivat, mihin ne kulkivat heti kun tuulen
suunta muuttui. Hän tiesi, kuinka nopeasti veneen täytyi kulkea, jotta
se tai se kala söisi, hän tiesi milloin kalat olivat odotettavissa ja
milloin ne katosivat.
Usein minun täytyi nauraa, kun katsoin häntä. Siinä se pikku käärö
istui tyynenä kuin lietensä ääressä ja pyöriskeli edestakaisin, sen
sijaan, että minun täytyi pitää kiinni, jotta en lennähtäisi pois
veneestä. Hän puri, purskui, ja pani hartaasti syöttejä koukkuihin.
Näytti siltä kuin hän olisi neulonut. Vanhan syötin hän otti
hampaillaan koukusta ja sylki sen mereen. Painavat kalat hän otti
vastaan kömpelösti nauraen, mutta pienille hän syyti haukkumasanoja.
Hän sai mitättömän pienen kalan, joka ei ollut suurempi kuin käsi,
mutta joka oli niellyt koko syötin; silloin hän kävi vihasta
tulipunaiseksi kasvoiltaan ja viskata sivautti sen niin kiivaasti
veneeseen, että pikku kalan kuono repeytyi ja että se heti jäi
makaamaan liikkumattomana ja kankeana.
Toisinaan Merenkuningas kumartui veneessä alas ja otti säilykelaatikon
käteensä. "An-teek-si, ys-tävä-ni!" huusi hän. "Me o-lem-me me-rel-lä."
Turhaa kohteliaisuutta! Tässä kylpyammeessa, joka kaikkine
varustuksineen maksoi kuusikymmentäviisi frangia, ei voinut olla
sellaisia mukavuuksia kuin hotellissa.
Saarella soi päivälliskello. Kiehtovana ja miellyttävänä se kaikui
korviimme. Söimme palan leipää ja joimme vettä pullosta, siimat sormen
ympärille kierrettyinä. Ja taas me kalastimme. Ääneti panimme syötit
koukkuihin, kiskoimme kalan veneeseen, noiduimme puoliääneen, kun siima
sotkeutui.
Vene tutisi ja kääntyi sinne tänne. Usein oli Merenkuningas niin paljon
yläpuolellani, että näytti siltä kuin hän olisi tahtonut hyökätä
alas minun kimppuuni, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä oli hänen
reuhkansa syvällä allani ja minä seisoin luotisuorassa penkkiä vastaan.
Olin märkä nahkaani myöten, vettä oli syöksynyt niskaani ja hihoihini.
Hiukseni olivat likomärät, silmäni liimautuivat kiinni ja niitä
poltti. Kasvoni olivat kuivettuneet ja kuumat suolasta, joka syöpyi
hienon lentohiekan lailla kaikkiin huokosiin ja teki ihon jäykäksi
ja liikkumattomaksi. Käteni vapisivat uupumuksesta, ja tuuli pisti
lakkaamatta korviini kuin jäinen, terävä neula. Mutta sydämeni suhisi
ja kohisi ja oli täynnänsä huimaa hurjuutta kuten meri ympärilläni.
Niin, te siellä kotona, istukaa te rauhassa patjasohvillanne ja
kuiskikaa viisaita ja hienoja sanoja elämästä ja saakaa keuhkotauti.
Jättäkää minulle elämä, joka on tyhmä ja yksinkertainen, niin saatte
sanat minulta lahjaksi.
Purje, johon oli kuvattu ankkuri, kulki ohitsemme aaltojen keinuvan
ääriviivan taitse. Se nousi, heilui edestakaisin, katosi tykkänään,
sukeltautuakseen pitkän ajan kuluttua jälleen esiin kaukana poissa.
Tuossa tuokiossa se oli kadonnut.
"Nyt on aika!" ulvoi Jean Louis. "Meidän täytyy lähteä. Luotsi menee
kotiin!"
"Yhden koukun laskemme kai vielä, Merenkuningas!"
Mutta silloin tuli suuri laine ja me lähdimme kiireimmän kyytiä pois
sieltä.
* * * * *
Tämä laine oli suurin ja kaunein mitä täällä näin. Jo kaukaa näin
sen tulon. Se raivasi itselleen tien läpi kaikkien liikkuvien
vaahtoharjojen, sen oma vaahto lensi sen edellä, ja se kumisi ja suhisi
kuin pikajunan veturi. Niin suuri ja huima se oli, että se oli muiden
aaltojen joukossa kuin imisä villisika porsaillensa parvessa. Sitten
tuo ääretön vesimäärä linkoutui kallioita vastaan, vavahteli vihaisena
ylhäältä alas asti, paisui ja nousi pystyyn. Siitä tuli viiden talon
pituinen ja kaksikerroksisen rakennuksen korkuinen, ja aallot sen
ympärillä näyttivät mitättömän pieniltä. Se oli mustanviheriä, mutta
kun se paisui, niin se kävi viheriäksi kuin pullolasi. Sen päällä
oli turkoosikupu, ja tämän kuvun yläpuolella oli auringonsäteitten
läpitunkeman meripihkan värituntu, ja kaikkein ylimpänä oli otsanauha
lumivalkeasta vaahdosta. Mutta koko aallon päällä leijui leveä
sumuharso, sumuseinä, jossa sateenkaaren värit kimmelsivät. Sellainen
se oli.
Me olimme kymmenen askeleen päässä siitä, ja minä katselin
hämmästyneenä ja pelästyneenä tätä hurjaa kaunista eläintä, jonka meri
oli synnyttänyt. Mutta nyt — se tuli _alaspäin_!
"Hoi! Jean Louis!"
Merenkuningas oli juuri muuttamassa purjeita toiselle puolelle. Hän
oli irroittanut nuorat ja piti niitä kädessään. Silloin hän näki
aallon, joka vavahteli ja säkenöi ja kumartui alaspäin valkoisten,
päivänvarjontapaisesti haarautuvien juovien kirjavoittamana. Hän nauroi
järjettömästi: hi-hi-hi, ja piti purjenuorista kiinni molemmin käsin
kuin ohjaksista hevosen ruvetessa pillastumaan. Hän painoi puukengät
penkkiä vastaan, ja hänen kasvonsa vääntyivät ponnistuksesta. Purje
pingoittui kuin haljetakseen äärettömästä ilmanpaineesta, joka kulki
syöksyvän vedenpaljouden edellä.
Aalto kumisi ja jymisi, vene lensi korkealle, ensin hitaasti, sitten
äkkinäisin tempauksin, ja Merenkuningas peittyi kuin lumipyryyn.
Hihihi! Paksu vesisäde lensi, sihisten kuin raketti, veneen ylitse.
Katsoin viheriässä ikkunassa olevan raon kautta kauas merelle, aina
taivaanrannalle asti: siellä kulki kaikessa rauhassa savua tuprutellen
höyrylaiva, jossa oli kaksi ruskeata savupiippua.
Se meni lounaita kohti. Havanna, St. Thomas, Para, Rio Janeiro,
Valparaiso? Onnea matkalle! Mutta sitten sain iskun vasten silmiäni.
Me äyskäröimme vettä veneestä. Eteenpäin! Pois! Merenkuningas näytti
kalmankalpealta, ja minä tunsin äkkiä, missä paikassa sydämeni on:
sillä sydämeni oli lakannut sykkimästä.
* * * * *
Nyt ei meillä ollut enää muuta edessä kuin luovailla yli virran,
joka kulki lahden suun poikki. Pakoveden aikana se ei ollut helppoa,
nousuveden aikana se oli mahdotonta pienellä veneellä. Sattui toisinaan
myöhästymään viisi minuuttia, ja silloin täytyi odottaa kolme, neljä
tuntia, kunnes virran raivo oli asettunut. Kerran lähti kutteri hyvässä
tuulessa satamasta, mutta keskellä virtaa tuuli taukosi, kutteri
ajautui kallioita vastaan ja murskautui. Miehistö kolhiutui niin, että
heidät voitiin tuntea vain vaatteista; eräältä matruusilta oli pää
poissa.
Kuten paossa olevien suunnattoman suurten valaskaloin parvi, niin
syöksyi virta eteenpäin. Me ratsastimme sen ylitse ja tulimme lahteen.
Minä istuin peräsimessä, sillä se oli minun tehtäväni.
"Diaul, Diaul!" ulvoi Merenkuningas. "Olen menettänyt täällä jo kaksi
venettä. Kerran tulin pirstaleiden varassa maihin, kerran istuin
neljäkolmatta tuntia kalliolla, kunnes minut noudettiin sieltä. Taas
olemme pelastetut, ystäväni, meidän täytyy sytyttää vahakynttilä.
Kymmenen soun vahakynttilä!"
Hän nauroi ja otti tahraisen lakin päästään. Silloin tuli hänen
kalpea pääkallonsa näkyviin. Oliko tuo ihminen? Hänen pääkallonsa oli
kutistunut kamelikurjen munan kokoiseksi. Kolme ohutta hiussuortuvaa
oli tarttunut kiinni kaljuun. Kasvot olivat kuin kovakuoriaisen toukka,
nenä painunut sisään, suola oli syövyttänyt silmäin ympärystät, niin
että ne näyttivät haavoilta.
"Uskotko sinä sitten sellaiseen, Jean Louis?"
Merenkuningas nauroi. "Maalla minä en usko Jumalaan", sanoi hän, "mutta
kyllä merellä. Maalla voi hallitus sinua auttaa, mutta merellä ei itse
ministerikään!"
Se selvitti minulle asian.
"Kuinka kauan sinä vielä aiot käyttää tätä purjerääsyä?" kysyin.
"Uusi purje on kallis, piru vieköön, mahdoton hankkia!" vastasi Jean
Louis. "Minä paikkaan sen, neulon paikkoja poikittain, ystäväni,
poikittain. Kymmenen vuotta sitten minulle sattui pieni onnettomuus
tällaisella purjeella."
Ja Jean Louis kertoi tämän onnettomuutensa käheällä, ulvovalla äänellä.
Hän kalasti Stiffin läheisyydessä ja hänen purjeensa repeytyi
tuhansiksi riekaleiksi ja hän ajelehti virran mukana. Sitten hän rupesi
soutamaan. Hän souti kuin mieletön, mutta kun hän hetken kuluttua
katsoi ympärilleen, oli saari jo aivan pieni. Illalla hän vielä näki
Stiffin majakkatulet, sitten hän ei nähnyt enää mitään. Hän sylkäisi
mereen ja sanoi: Nyt sinun käy huonosti, Jean Louis, hihi! Päivä tuli
ja hän oli Jumala ties missä. Oli sumuista, höyrylaivat ulvoivat.
Taas tuli yö, ja hän näki usvamaisen valotuulimyllyn pyörittävän
siipiään. Yhtäkaikki, sanoi hän itsekseen, sinä nukut. Hän nukkui.
Äkkiä hän kuuli laivapillin vihellystä ja voimakasta karjuntaa. Hän
heräsi ja näki edessään jättiläiskokoisen, monilla lampuilla valaistun
rakennuksen, ja ylhäältä huudettiin hänelle puhetorvella. Hän souti
sen viereen ja nousi siihen. Veneeni, _sakrenomdedi!_ — Eteenpäin,
kellot soivat, koneet alkoivat jyskiä ja höyrylaiva kulki. Aamulla
Merenkuningas seisoi keskellä hienojen naisten ja herrain muodostamaa
seuraa; hämmästyneenä he imuroivat hänelle, vanhalle, valkohapsiselle,
pienelle Merenkuninkaalle, joka keskellä yötä oli otettu Englannin
Kanavasta laivaan. He työnsivät hänen taskunsa täyteen rahaa ja
hankkivat hänelle toisen luokan matkalipun Lontoosta Brestiin. Hihi!
Siellä hän oli taas! Mene helvettiin, Merenkuningas, siinähän sinä taas
olet! Hänelle oli jo luettu kuolinmessu. Hautuumaalla oli pieni risti,
jossa oli hänen nimensä. Ja hänen täytyi maksaa kahdeksan frangia
messusta, jota hän ei ollut tilannut.
"Mutta minä maksoin sen!" huusi Jean Louis ja löi povitaskuaan. "Nyt
minulla on yksi messu ennakolta maksettuna!"
Hän, Jean Louis, oli suvainnut suorittaa hyvälle Jumalalle
ennakkomaksun, haha!
Sitten johdin keskustelun Rosseherreen: "Sinullahan on niin sievä
tyttärentytär, Jean Louis!" sanoin.
"Rosseherre on minun kasvattini!" ulvoi Jean Louis. "Minun molemmat
tyttäreni olivat häijyjä naikkosia, eikä kukaan olisi heihin
koskenutkaan. Ne olivat lurjuksia, pieksivät minua kun olin ryypännyt,
ja minun täytyi piilottaa heiltä pienet souni seinänrakoihin. Pienet
souni ne olisivat varastaneet kurkustanikin. Hihi — nyt ne ovat
kuolleet! Kuolivat keuhkotautiin. Rosseherre, ystäväni, on kasvattini!"
"Sinä pidät kai hänestä, paljon, Jean Louis?"
"Hihihi!" Merenkuningas nauroi lapsellisesti ja löi lyhyille
säärilleen. "Rosseherre! — Yksi asia vain on paha. Hän ei ole oikein
terve."
"Onko silläkin jotain tekemistä rinnan kanssa?"
Merenkuningas pudisti päätään. "Ei, ystäväni, hänen sairautensa on
päässä. Se on äidinperintöä. Äiti oli henkien-näkijä. Hän on meren
kaltainen. On aikoja, jolloin hän on kuin riivattu, poissa järjiltään.
Jos hän tänään sanoo, että luotsi on yöllä hukkunut, niin ei luotsi
tule takaisin — ei koskaan enää!"
Ohjasin ulkosatamassa olevaa punaista pollaria kohti. "Ja nyt tahtoo
Yann naida hänet?"
"Niin tahtoo! Mutta minä en anna vielä suostumustani!" Merenkuningas
löi rintaansa ja tekeytyi ylpeäksi.
"Kuule!" sanoin minä ja katsoin Jean Louisin ilmeettömiin,
heijastuneisiin silmiin, jotka näyttivät aivan kuin sokeilta,
"tahtoisin tehdä kepposen pikku kapteenille, hän heitti hiljan päähäni
viinilasin. Ostan sinulle uuden purjeen, upo-uuden, ensiluokkaisen,
parasta lajia, jos lykkäät suostumuksesi antamisen vielä hiukan
tuonnemmaksi."
Jean Louis myöntyi heti. Hän lupasi odottaa niin kauan kuin minä
määrään.
"Hyvä, huomenna tulen luoksesi, ja me menemme ostamaan purjekankaan.
Voimme samalla etsiä vahakynttilänkin."
Mutta tässä Jean Louis naurahti ovelasti.
Nyt, kun olimme onnellisesti päässeet maihin, olisi parempi panna ne
kymmenen souta viinaan. Minulla ei ollut mitään sitä vastaan.
Jean Louis virutti kalat ja pani ne laatikkoon. Hän hymyili
tyytyväisesti. Harvinaisen hyvä päivä oli meillä ollut. Kolmen frangin
edestä olimme saaneet kalaa näinä kahtenatoista tuntina! Mehän emme
saaneet niin paljon siitä, kauppiaat —. Saaren pieni kalakauppias,
suurempi brestiläinen kauppias ja Pariisin suuri kalakauppias. Kaikilla
näillä oli suunnattomat menot, talo, perhe, ajopelit, heillä oli vaara
menettää paljon. Merenkuninkaalla sensijaan ei ollut mitään menoja eikä
vaaraa menettää muuta kuin henkensä.
Jean Louis ryömi vaivaloisesti maihin. Maalla hän liikkui avuttomasti
kuin äyriäinen. Hän otti laatikon olkapäilleen, kahta suurinta kalaa
hän kantoi etusormissaan, jotka oli pistänyt koukuksi niiden kiduksiin,
ja niin me kulkea kalistimme hitaasti polkua ylös Chikelin luo. Maaperä
heilui jalkojeni alla, kivet olivat kuin taikinaa.
Kapakassa me työnsimme syrjään meluavat vieraat. "Tehkää tilaa, me
olemme kalastajia, tulemme juuri työstä!"
"Hoho! katsokaas noita koukkuselkäisiä koiria!"
"Hahaha!"
Meillä oltiin aina kovaäänisiä ja iloisia.
Menen kotiin. Kivet kopisevat askelteni alla, katseeni on terävä ja
seuraa lokin lentoa kauas yli meren.