Tuuli vinkui, sekavia ääniä ja kumeaa huutoa oli ilma täynnä. Meri
heittelehti levottomana sinne tänne ja kohisi. Vaahtopylväät kohosivat
luotisuoraan ylös kallioita vastaan ja tuuli iski ne räiskähtäen
vuoreen.
Näin Rosseherren tulevan ahon ylitse, mutta äkkiä hän katosi, ja vasta
hetken kuluttua huomasin hänen valkoisen päähineensä kallioiden välissä.
Hän istui mitään tekemättä kivellä ja tuijotti merelle.
"Hyvää päivää, Rosseherre!"
Hän ei vastannut.
"Etkö tule luokseni?"
Rosseherre veti otsansa tuhansiin pieniin ryppyihin. Sitten hän
katsoi minuun. Hänen silmänsä näyttivät väsyneiltä ja sairailta. Minä
ymmärsin, mitä hän tahtoi sanoa, ja jätin hänet yksin.
Kerran näin, että Rosseherre nojasi päätänsä käsiään vastaan ja
heilutti sitä kuin itkevä. Tuuli tohisi kallioiden lomissa ja pieksi
harmaata merta. Hän istui rankkasateessa.
Menin lähemmäksi. Hän ei itkenyt, hän lauloi korkealla, surun
voittoisalla äänellä ja nyökäytti laulaessaan päätään.
Huusin hänelle. Hän käänsi päätään. Hänen poskensa näyttivät
sisäänpainuneilta, hän näytti vanhentuneelta. Hänen silmänsä olivat
aivan muuttuneet ja niiden katse niin vieras kuin ei hän olisi tuntenut
minua.
"Miksi istut sateessa, Rosseherre?"
Hän liikutti huuliaan ja hymyili, hiljaista sairasta hymyä. Hän ei
sanonut mitään.
Menin pois. Aloin ymmärtää, että kaikki hänessä ei ollut niinkuin olla
piti.
Hän istui ulkona sateessa hämärään saakka. Myöhemmin menin ulos
katsoakseni häntä. Hän oli poistunut, toista tietä.