Monina iltapäivinä tuli Rosseherre oinaineen Myrskylään. Yann oli
merillä.
Ja hän kertoi tontuista, jotka ennen koputtivat kalastajan ikkunaan,
yöllä, ja kirkuivat: märri, märri! Rosseherre naukui kuin kissa. Niin,
ja eräs tonttu oli lyönyt rikki kaivon kansikiven, keskeltä halki
oli lyönyt, kun oli joutunut raivoihinsa. Ne myöskin viekottelivat
kalastajia meren rannoilla oleviin rotkoihin, sanoivat: Tule, tule
mukanani rotkoon, kultaa, kultaa, kokonaisia kultakasoja sinulle annan.
Mutta sitten tuli nousuvesi, ja kalastajat hukkuivat surkeasti.
Oliko hän milloinkaan nähnyt tonttua?
Rosseherre pudisti päätään. "En", sanoi hän ja katsoi suu auki taivasta
kohti. "Kerran olen luullakseni nähnyt tonttuja, kolme kappaletta,
jotka olivat vieretysten kyyryllään ja virnistelivät minulle. Mutta
minun silmäni eivät kai sanoneet totta. Sillä tonttuja ei enää ole
olemassa. Papit ovat tulleet ja pirskoittaneet vihkivettä kallioille,
silloin tontut ovat lähteneet merelle, koko joukkiot. Vain yksi aave on
enää saarella, se on Poupon, murhaaja."
"Poupon, murhaaja?"
Rosseherre nyökäytti päätään. "Niin", sanoi hän vakavasti, "hän asuu
syvässä rotkossa, jonka ohitse sinä kuljet joka päivä. Kun meri raivoo,
voit kuulla hänen ulvovan. Varo häntä."
"Varo?"
"Niin. Kukaan ei kulje tästä ohitse. Sillä Poupon on häijy
luonteeltaan. Jo monta hän on temmannut rotkoon. Kaikki kiertävät.
Poupon, niin, hän oli kalastaja ja hänellä oli nuori vaimo. Kerran hän
meni meren ylitse suurelle maalle ja silloin tulivat, suuret myrskyt
ja hänen täytyi odottaa kolme viikkoa. Sitten hän palasi takaisin. Ja
tonttu asettui hänen korvalleen ja sanoi alinomaa: Täällä on ollut
eräs. Hänen vaimonsa toi kalakeiton pöytään ja taputti häntä selkään,
mutta hän työnsi hänet pois ja sanoi: Kuka täällä on ollut? Vaimo
sanoi: Ei kukaan! ja itki.
"Mutta Poupon kävi yhä raivokkaammaksi: eikä mikään ole kamalampaa kuin
kalastaja, joka on mustasukkainen. Vaimo! sanoi hän, jos tämä päättyy
ilman muuta, niin sanon: Vaimo, minä annan sinulle anteeksi. Mutta jos
se ei ilman muuta pääty, niin minä sanon: Saastainen lehmä, ja tapan
sinut. Mutta vaimon piti saada lapsi, ja Poupon pisti hänet kuoliaaksi.
"Hän tuli kylään verinen puukko kädessään ja hyppi talojen edessä,
ja ihmiset pelkäsivät henkeään. Sitten, niin, sitten hän juoksi ahon
halki Stiffiin, jossa kalliot ovat korkeita kuin kaksi kirkontornia, ja
syöksyi alas. Mutta meri ei halunnut häntä, vaan heitti hänet takaisin.
Silloin hän juoksi ympäri saaren ja huusi niin kamalasti, että kaikki
kuulivat ja avasivat ovensa. Rotkon luona hän heittäytyi mereen, mutta
meri ei ottanut häntä. Siitä saakka hän on oleksinut rotkossa. Ja heti
kun tulee myrsky, syöksyy hän mereen ja ulvoo kovemmin kuin myrsky,
mutta meri ei ota häntä. Hän ei voi kuolla."
Nytpä tiesin, miksi Rosseherre aina teki suuren kaarteen Pouponin
kuilua lähetessään.
"Mutta miksi hän ei voi kuolla?" kysyin tyhmäksi tekeytyen.
Rosseherre purskahti iloisimpaan nauruun. "Siksi että vaimo oli viaton.
Tonttu oli valehdellut hänelle. Älä milloinkaan luota tonttuun, ne ovat
huonoa väkeä." —
Menin kylään ja näytätin itselleni kauneimmat huivit, mitä Noelilla
oli. Valitsin niistä sinisen silkkihuivin, jonka kulmissa oli
heleänpunaisia ruusuja. Noelin myymälässä tapasin Martinan. Noelin
talon ulkopuolella hän huusi minut luoksensa: aioin mennä ohitse.
"Et ole käynyt luonani niin pitkään aikaan!" sanoi hän, ja minä näin,
että hänellä kaikesta huolimatta oli kauniit mustat silmät.
Katsoin hänen ohitseen, merelle.
"En käykään enää!" vastasin minä.
Martina ei sanonut siihen sanaakaan, katsoi vain kummastuneena minuun
ja meni.
"Haha, kuinka iloiseksi Rosseherre tuleekaan, kun näytän hänelle
huivin! Ja hänen riemunsa olikin suuri...Onko se minulle?" sanoi hän ja
painoi sydäntään. "Oi ei, ei kai?"
Minulla oli pieni puukko. Se oli Rosseherren mieleen, ja hän sai sen.
Lyijykynäni miellytti häntä, vanha kupariraha, nenäliina. Kaikella oli
hänelle arvonsa, ja hän sai ne. Rosseherren kasvoja synkisti syvä,
vanha huoli. Hän oli Noelille velkaa kymmenen souta, eikä Noel antanut
mitään ennenkuin ne oli maksettu. Ja Rosseherre näytti minulle pientä
nahkakukkaroaan: siinä oli kolme souta. Voisinko ehkä lainata hänelle
kymmenen souta? Ja nyt oli Rosseherre iloinen, niin kepeäksi hän tunsi
mielensä, että hän yhtämittaa näytti valkoisia hampaitaan.
"Rosseherre", sanoin minä, "etkö tahdo nyt sormuksia, jotka lupasin
sinulle?"
Hän hymyili ja pudisti päätään.
"Etkö?"
"En. Sillä jos minulla on ne, niin ei kukaan täällä saarella usko, että
sinä olet _näin_ antanut ne minulle."
"Mutta eihän sinun tarvitse näyttää niitä."
"Mitä minä tekisin sormuksilla, joita ei kukaan näe?"
"Ja Rosseherre —?"
Rosseherre nauroi. Hän oli lapsi.
Mutta minä tunsin, ettei minulla ollut mitään valtaa häneen. En voinut
häneen millään vaikuttaa. Minä olin kyllä ruskea kuin kalastaja,
ja ääneni oli karhea kuin merimiehen ääni. Toisinaan hän myöskin
sanoi, että minulla oli hurjat silmät. Nostin kiveä, jolla hän istui,
hiukkasen maasta, näyttääkseni hänelle, että minulla oli voimaa. Löin
rintaani ja sanoin, että olisi mieleeni saada tapella kokonaisen
paholaisparven kanssa yhdestä hänen vaaleasta hiussuortuvastaan. Mikään
ei auttanut.
Rosseherre, mitä pitää minun tekemän, onko minun tulta syljettävä ja
kallionlohkareita mereen lingottava kuten teki Polyphem muinoin? Hehe,
Rosseherre, vai näytänkö sinulle, että olen sinua väkevämpi —