"Mitä sanot?"
"Vien kotiin oinaani!"
Menin lähemmäksi.
"Miten olet voinut Kedrilin häitten jälkeen? Ei kai ole mitään uutta
tapahtunut?" Kuljimme vieretysten, taistellen tuulta vastaan.
Rosseherre katsoi minuun liehuvan keltaisen tukkansa muodostaman
ristikon lävitse ja nauroi. "Yann on vihoissaan ravistellut minua.
Siksi että tanssin kanssasi."
"Yann? Mutta sanoihan hän itse, että sinun pitää tanssia minun
kanssani?"
"Mutta kun sinä tanssit _niin_ minun kanssani."
"Niinkö? Miten minun sitten olisi pitänyt kanssasi tanssia? _Niin_
tanssitaan aina tytön kanssa."
Sen Rosseherre ymmärsi. "Yann on aina pahalla tuulella", jatkoi hän
puhua pulputtaen. "Hän tahtoo, että menisimme naimisiin. Mutta Jean
Louis ei anna siihen suostumustaan, eikä se ilman sitä käy päinsä. Minä
olen vielä liian nuori, sanoo isoisä."
"Ei kai sinunkaan mielestäsi vielä ole kovin kiire?" Rosseherre pudisti
päätään. "Oh, ei! Kun kerran olen mennyt hänen kanssaan naimisiin, niin
hän rupeaa juopottelemaan ja lyömään minua. Niin ne kaikki tekevät."
"Ei. Yannilla on hyvä sydän."
Rosseherre nyökäytti päätään. "Niin kyllä, hänellä on hyvä sydän. Mutta
hän on merimies, siitä huolimatta."
Rosseherre kertoi tuhansia pikkuasioita, joita kaikkia mielelläni
kuuntelin. Hänen korkea lapsenäänensä leijui ylös ja alas, ja tuuli
vei sen. Koko Rosseherre liehui kuin lippu. Joka askeleella kohosivat
hänen pienet pyöreät kantapäänsä puukengistä. Hänen silmänsä olivat
kokoon siristetyt ja terävästi tuulta vastaan suunnatut, niinkuin
lokin silmät. Hänen kulmakarvansa eivät värähtäneetkään, kun jääkylmät
sadepisarat iskivät hänen kasvoihinsa.
Kuten maa, niin ruskea sinä olet, Rosseherre, sinun hiuksesi ovat
keltaiset kuin ahon kukat, ja muuten sinä olet tehty tuulesta ja
sateesta ja suolasta!
Kuljimme edestakaisin autiolla aholla. Siellä täällä oli rapautuneita
kallionlohkareita ja kasoihin koottua kaislaa. Mitään muuta ei kuulunut
kuin palelevien, kiinni kytkettyjen oinasten surkuteltavaa määkinää ja
joskus lokin kimeätä kirkunaa. Nälkäinen musta lehmä oli tien vieressä
ja ammui surumielisesti meidän mennessämme ohitse. Se oli lehmäkääpiö,
ei vasikkaa suurempi. Yksikään saaren harvoista lehmistä ei ollut
suurempi. Eläimetkin tekivät täällä vain sen, mikä oli ehdottoman
välttämätöntä; kanat munivat mitättömän pieniä kyyhkysenmunia. Maassa
värisi pieniä lyhytvartisia kukkia. Tuuli ei antanut niiden kasvaa
korkeutta. Kun ne pelkäsivät pohjatuulta, niin ne olivat asettuneet
asumaan vain maavallien eteläisille reunoille. Siellä ne olivat
kasvoillaan, ja niitä paleli. Aina kun nousimme notkosta, näimme
synkkänä kuohuvan meren ja vaahtoiset kalliot. Saaren pohjoinen osa oli
hitaasti lähemmäksi ryömivän sumumuurin peitossa.
Rosseherre ei tiennyt enää mitään, ja nyt kerroin minä hänelle
kaikki, mitä minulle oli tapahtunut alhaalla meren pohjalla. Sovitin
kertomukseeni kaikellaisia pöyristyttäviä seikkailuja kalojen ja
polyyppien kanssa, tyydyttääkseni hänen mielikuvitustaan.
Äkkiä Rosseherre pysähtyi ja katsoi minuun pelästyneenä. Hänen silmänsä
olivat vihreät kuin meren kuohu. "Sinä näit isäni ja veljeni?"
keskeytti hän minut.
"Minähän vain uneksin, Rosseherre."
Rosseherren katse kävi epävarmaksi ja hän punastui. "He ovat molemmat
hukkuneet", sanoi hän hiljaa. Ja hän viittasi yli ahon ja hänen otsansa
kävi vihamielisiin ryppyihin. "Tuolla!" Hetkisen hän tuntui minusta
merkilliseltä ja paljon vanhemmalta kuin hän olikaan, mutta sitten hän
pudisti päätään, ja me kuljimme eteenpäin. "Ja mitä he sanoivat?"
"Rosseherre on täällä. Eivät mitään muuta."
Rosseherre hymyili.
"Mitään muuta he eivät sanoneet?"
"Eivät."
Ja minä kerroin, että he kaikki olivat piirissä ja huusivat, ja
mitä minä hänelle tein. Silloin Rosseherre katsoi minua suurin,
kummastunein, hymyilevin silmin ja puhkesi äänekkääseen, lapselliseen
nauruun. "Sellainen uni — hahaha! — miten ihminen, saattaa sellaista
uneksia!"
"Niin, mitä sanot siitä, Rosseherre?" huudahdin minä ja panin
käsivarteni hänen vyötäisilleen. "Eikö se ollut hupsua?"
Rosseherre katsoi ympärilleen ja koetti irroittautua.
"Jos joku näkee!"
"Mitä se tekee?"