Meidän oli kuljettava kokonaista viisi askelta, mutta Yann käytteli
pientä ruokokeppiään, niinkuin hän olisi ollut huvikävelyllä Bois de
Boulognessa.
Grandhotelissa oli jo remuisaa elämää. Kalastajat heiluttivat laseja
kankeissa käsissään, puhuivat niin että vaahto suussa, töykkivät
toisiaan hyväntahtoisesti nyrkeillään ja purskauttivat kokonaisia
ryyppysuihkuja toistensa kasvoihin, purskahtaessaan nauruun. Kaikki oli
liikkeessä, vain Chikel, tuo koiransieluinen, ei liikkunut. Hän oli
saanut päähänsä olla ottamatta osaa. Kääreissä oleva jalka tuolilla
hän istui eräässä nurkassa ja pelasi lautaa näkymättömän vastapelaajan
kanssa. Hänen päänsä oli siteissä, ja vain pieni silmä liikkui siteen
takana kuin pieni kiiltävä eläin pimeässä häkissä.
"Hoi, Chikel, hiljakkoin oli käsivartesi siteissä ja tänään olet
kääreissä koko mies?"
Mutta Yann ei sanonut mitään, hän asettui Chikelin eteen ja nauroi
hävyttömästi.
"Se on seuraus huonosta käyttäytymisestäni", vastasi Chikel arasti
olkapäitään kohauttaen ja siirsi pienellä likaisella kädellään
pelinappuloita. Mutta rouva Chikel huusi etempää huoneesta, että hänen
mies-lurjukselleen ei pidä antaa soutakaan käteen.
Viime yönä oli tuo ilkiö sahannut poikki hänen sänkynsä pohjalaudat,
niin että hän kolisten putosi lattialle. "Sellainen kurja kutale!"
Tällöin Chikel vingahti häijystä mieltymyksestä kuin hiiri, mutta
silmänräpäyksessä hän taas vaikeni, kun hänen vaimonsa teki muutaman
liikkeen.
Piiritanssi oli lopussa ja hääjoukko täytti pienen ravintolahuoneen.
Varsinainen juhla alkoi. _Eau de vie_ alkoi virrata. Miehet ja naiset
huusivat ja joivat itsensä juovuksiin. Säkkipilli soi ja tanssittiin.
Se oli jonkunlaista jenkkaa, mutta pääasiana siinä oli, että puukenkiä
poljettiin kovasti lattiaan. Grandhotel kumisi kuin suuri rumpu, kun
sitä hurjasti hakataan. Kokonaisia tomupilviä kohosi lattiapalkeilta.
Rosseherre tuli lähelleni ja minä astuin hänen luoksensa ja pyysin
tanssimaan.
Hänen kasvoillaan oli kummallinen puna, niinkuin ne olisi puuteroitu
tiilijauhoilla. Hän hymyili minulle. Hänen hampaansa välkkyivät. Hän ei
sanonut mitään.
"No, Rosseherre? Etkö tahdo?"
Rosseherre pudisti päätään ja nauroi jälleen. Hän oli hämillään.
"Hyvä on." Minä käännyin poispäin ja palasin takaisin Yannin luokse,
odottaakseni sopivampaa lähestymishetkeä.
Yannilla oli hyvin hauskaa. Hän istui eräässä nurkassa, potkaista
sivahutti silloin tällöin tanssijoita polventaipeeseen ja nipisteli
naisia. Ho! Ho! Ho! Ja kuinka hän silloin nauroi! Vihdoin hän pisti
kätensä verille rusettineulaan, jolloin hän heti kiskaisi irti
sekä rusetin että kauluksen ja polki raivoissaan jalkoihinsa nämä
sivistyksen keksinnöt. Nyt hän tunsi itsensä jälleen ihmiseksi, ja,
ihme kyllä, hän joi kahta vertaa nopeammin.
Silloin sattui pieni välikohtaus. Jean Louis, jota sanottiin
"Merenkuninkaaksi", pieni valkotukkainen vanhus, lyyhähti sanaa
sanomatta lattialle. Hänet kannettiin ulos ja laskettiin talon
edustalle.
Rosseherre astui Yannin luokse. "Isoisä makaa oven ulkopuolella", sanoi
hän hiukan levottomana.
Yann nauroi. "No, entä sitten?" kysyi hän. "Luuletko, että joku
varastaa hänet sieltä?"
Rosseherre hymyili. Ei, nyt hän oli rauhoittunut.
Yann ojensi hänelle anteliaasti lasinsa.
"Tämä tässä on minun ystäväni!" huusi hän ja viittasi minuun. "Syleile
häntä, eteenpäin!"
Se tuntui Rosseherrestä hyvin naurettavalta.
"Me tunnemme jo toisemme", sanoin minä ojentaen hänelle käteni ja
katsoen häntä silmiin, "mutta Rosseherre ei tahdo olla missään
tekemisissä kanssani, hän on liian ylpeä".
"Ylpeäkö? Oi, minä en ole ensinkään ylpeä!" huusi Rosseherre laulavin
äänin ja tempoi hämillään myssyään.
"Mutta kuitenkaan sinä et tahdo tanssia kanssani, Rosseherre!"
Hän nauroi.
"Tanssi hänen kanssansa, tanssi heti hänen kanssansa, hän on minun
ystäväni", huusi Yann. "Tanssi hänen kanssaan!" Sitä hän toisti sata
kertaa, kunnes Rosseherre suostui.
Minä poljin piirissä kuten muutkin, Rosseherre rinnallani. Hän oli
kevyt ja hento ja hänen hiuksensa valuivat pehmeinä kädelleni.
"Olet kai ollut mannermaalla, Rosseherre?"
Ah, ei, hän ei ollut käynyt suurella maalla, hän oli ollut vain Molenin
saarella.
"Tänään näytit somalta kirkossa, Rosseherre. Pieneltä jumalanäidiltä.
Totisesti, sinä miellytit minua!" sanoin minä ja vedin häntä puoleeni.
Rosseherre ei vastustellut: hän hymyili ja katsoi pikaisesti ylös
minuun.
Hänen kasvoillaan oli useita kesakoita, erittäinkin silmien alla.
Hänen suunsa oli verevä ja pehmeä, suu, joka suudellessa antaa itsensä
kokonaan. Hänellä ei ollut melkein laisinkaan kulmakarvoja. Lapselliset
ja kehittymättömät olivat hänen kasvonsa, huolimatta ihmeellisistä,
vanhoista silmistä. Hänen matalalla, itsepäisellä otsallaan oli monien
ryppyjen jälkiä, niinkuin oli kaikilla saaren tytöillä, yksinpä
lapsillakin. Sillä avaran taivaan hirveässä valossa saattoi katsoa vain
kulmakarvat rypyssä.
Hitaasti jouduimme piirin pyörteeseen. Aina kun menimme Yannin ohitse,
tyrkkäsi hän meitä pienellä ruokokepillään. Sitten tanssi loppui.
Rosseherre oli palavissaan ja pyyhki otsaansa hihallaan. Minä otin
pienen, sinisen liinan taskustani ja ojensin sen hänelle.
"Kaunis silkkiliina!" huudahti hän.
Yann tarkasti ammattimiehen tavoin kudontaa.
"Ensiluokkainen!" sanoi hän.
Käärin liinan kokoon ja panin sen Rosseherren pieneen ruskeaan käteen.
"Mitä nyt?"
"Pidä se, jos tahdot, Rosseherre. Minä en tarvitse sitä."
Rosseherre katsoi minua epäillen.
"No, otahan toki, Rosseherre!" huusi Yann. "Hän on minun ystäväni."
Rosseherre katsoi minuun kiitollisesti. "_Merci!_" sanoi hän hiljaa ja
hymyili. Hän katsoi liinaa vielä kerran kaikilta puolilta. "Mistä olet
sen ostanut? — Pariisistako?" Sitä Rosseherre tuskin saattoi käsittää.
Sitten hän kumartui katsomaan kädessäni olevia sormuksia. "Kuinka
kauniita ne ovatkaan, Yann, katsohan!" Minä otin ne sormistani ja
hän koetteli niitä omiinsa. Hän piti niitä valoa vasten, jotta ne
kimaltaisivat, ja hänen silmistään loisti mieltynyt halu.
Mutta nyt täytyi Yannin antaa lausuntonsa. Hän otti suuren puukon
takataskustaan, pyyhki sen varovasti ja painoi sen terää kiviin.
Vihdoin hän sylkäisi niihin hiukan ja kiillotti ne sitten hihallaan.
"Väärentämättömiä!" sanoi hän.
Rosseherren oli jano ja hän tahtoi omenaviiniä. "Omenaviiniä siis,
emäntä! Piru vieköön, nopeasti, kuusi pulloa!"
Tämä maisteli sitä. Hän haistoi, nuolaisi, vei kielellään pienen
siemauksen kitalakea vastaan, ja mitä pitemmälle tutkiminen
edistyi, sen loistavammaksi kävi hänen kasvonilmeensä. Se vasta oli
omenaviiniä...! Myöskin Rosseherren ja minun täytyi maistaa sitä,
Yann vilkutti silmiään merkitsevästi, mutta linkosi seuraavassa
silmänräpäyksessä rouva Chikelia vastaan mitä kiivaimpia soimauksia
siitä, että tämä saattoi tarjota meille sellaista omenaviiniä
sellaisella hinnalla. Rouva Chikelin oli pakko, tahtoipa hän tai ei,
alentaa hintaa yksi sou pullolta. Nyt oli Yann onnellinen.
"Niin minä aina teen", sanoi hän, "nämä saarelaisethan ovat kaikki
pelkkiä varkaita. Papitkin täällä ovat varkaita." Sitten hän näytti
minulle, miten omenaviiniä on juotava. "Ei kulauttaa, Herran tähden
ei kulauttaa — vaan näin — antaa vain juosta alas. Kulauttaminen vie
omenaviinistä sen hienouden, sen sielun. Mutta juotua pitää painaa
kieli kitalakea vastaan, se pistää niin suloisesti. Kas noin!"
Äkkiä työnsi Yann jalkansa nopeasti pöydän alle. "Tahdoin vain nähdä,
tokko te — haha!"
Meidän oli hyvin hauska. Myöskin Poupoulin. Näytti siltä kuin sen
mieleen olisivat johtuneet sen parhaitten aikojen muistot. Se hymyili.
Muutaman kerran se hyvin taitavasti käytti rotanpyydystemppuaan, joka
oli sellainen, että se iski hampaansa luun ympärille ja piti kiinni
purematta.
Musta Jeanette seisoi hymysuin vieressämme ja katsoi halukkain silmin
meidän herkutteluamme.
"Hae lasi itsellesi, Jeanette!" huusin hänelle.
Mutta silloin Rosseherre kävi tulipunaiseksi kasvoiltaan.