Mitään ei tapahtunut. Meri vyörytti laineitaan. Mutta sitten kuului
ulkoa kopinaa ja minä nousin ja sydämeni tykytti. Kuuntele, Poupoul!
Mikä se sillä tavoin kopisee? Kulkeeko joku ulkona!
"No odotahan, musta paholainen, mihin matka? Mikä on nimesi — Yvonne?
Tahtoisin suudella ruskeata niskaasi, Yvonne, siihen kohtaan, mistä
tuuli puhaltaa pois hiukset. Niin, näetkös, pelko pois — takaisin,
Poupoul! Hahaha — eihän hän mikään oinas ole!"
Kului taas useita päiviä, ennenkuin yhtään ihmistä näkyi. Koputin
piippuni tyhjäksi. Tok — tok — kertoi kaiku aholla. Mutta sitten
sukeltautui aholta esiin mies ja suuntasi askeleensa asuntoani kohden.
Se oli Kedril, joka tuli kutsuinaan minua häihinsä.
"Menet siis naimisiin, _mon vieux_?"
"Menen. Minä ryyppään liiaksi. Tuletko?"
"Jos en minä, niin ei kukaan, luotsi!"
"Kenties voit tuoda huilusi mukanasi?" (Pikku huiluni oli kuulu koko
saarella.)
"Voinpa kyllä, _mon cher!_."
Näissä häissä näin keltatukkaisen tytön uudestaan. Jottei minulta
menisi mitään hukkaan, olin jo varhain aamulla paikalla. Korret olivat
vielä kastepisaroissa.
Olin ajanut partani, Europassa pesty kaulukseni (viimeinen) kiilsi
päivänpaisteessa. Sormissani oli kaksi sormusta ja liiviäni koristi
ohut hopeaketju, jota olin jo viisi vuotta pitänyt housuntaskussani.
Herra ties, miksi. Tavattoman hienolta näytin kalastajien joukossa, ja
suurta huomiota minä herätinkin.
Kirkossa olivat oikealla polvillaan naiset valkeissa myssyissään,
vasemmalla miehet. Rosseherren vaalea tukka erottautui mustia harjoja
vastaan kuin vastalyöty louisdori vanhojen kuparirahojen joukosta. Joka
kerta kun hän teki ristinmerkin, liikkuivat hänen huulensa: hän ei
katsellut oikealle eikä vasemmalle.
Pappi kaakersi kuin kana, jolle on tehty suurta vääryyttä ja joka ei
voi uudestaan saavuttaa sielunsa tasapainoa. Hän intoili juoppoutta
vastaan. Hän se tietysti pahimmassa rajusäässä lähti merelle ja eli
koko vuoden kuivatulla kalalla ja purutupakalla, sill'aikaa kuin
kalastajat istuivat pehmeissä nojatuoleissa ja nauttivat pyhien rauhaa.
Hän paistoi meitä hitaasti kiirastulessa, sitten hiveli meitä autuuden
leppeä hengähdys, ja siihen se loppui.
Kaikki olivat liikutettuja. Kedril, sulhanen, joka oli ollut
juovuksissa aamusta kello seitsemästä, kuunteli kieli hiukan
riipuksissa, ja puhdasta alkoholia vuoti hänen tulehtuneista
silmistään. Hänen morsiamensa oli polvillaan, lihava selkä köyryssä,
pää alaspäin, kuin valmiina mestattavaksi.
Poupoulin aika kului sillä välin erinomaisesti seurustelussa Noelin
viheriän papukaijan kanssa, joka oli kirkkomaalla aamukävelyllään.
Kuulin niiden kiistelevän. Papukaijan kaikuvaan pilkkanauruun vastasi
Poupoul aina kiukkuisesti haukkuen.
Vihkimisen jälkeen kaikki suutelivat toisiaan. Muuan mies kulki
joukossa, pullo kädessään, ja jokainen sai ryypyn vihkiviiniä sekä
palasen pyhää leipää. Pieni kirkkopiha vilisi valkeita myssyjä: näytti
siltä kuin jonkun sanomalehden lisälehti olisi juuri ilmestynyt.
Rosseherre seisoi minua lähellä ja käänsi silloin tällöin päätänsä
minuun päin. Ensi silmäyksellään hän oli huomannut, että minulla
oli kaikki jalokiveni muassani. Kaksi vanhaa kalastajaa tuli hänen
luoksensa; he ottivat matalat lakkinsa kaljuista päistään ja hieroivat
partaisia kasvojaan hänen poskiinsa, seisoen polvet koukussa.
Rosseherre hymyili minulle, kun kalastajat suutelivat häntä.
Nyt oli minun vuoroni. Otin lakin päästäni ja lähestyin Rosseherreä.
Ääretön kummastus silmissään hän katsoi minua. Nuo silmät olivat
harmaanviheriät ja niiden keskeltä loistivat keltaiset tähdet. Ne
olivat nyt aivan toisenlaiset kuin hiljakkoin. Kuinka olinkaan
saattanut ajatella, että nuo silmät näyttivät mielipuolen silmiltä?
Vain vanhoilta ne minusta näyttivät. Hänen tummanpunaiset, hiukan
sieroittuneet huulensa olivat auki silkasta hämmästyksestä. Sitten hän
purskahti lapsekkaaseen nauruun. Hän puristi kädet polviensa väliin ja
puistelihe kuten vedestä nouseva messinginkeltainen villakoira.
Hänen iloisuutensa tarttui kaikkiin, minuunkin: minä nauroin
salatakseni tappiotani.
"Ethän sinä ole kalastaja!" sanoi hän bretanjattaren laulavalla
ranskankielellä.
"Mistä sen tiedät? Vaan odotahan: jollen tänään, niin huomenna!"
Taas nauroivat kaikki.
Senjälkeen kutsuvieraat lähtivät Grandhoteliin, ja nekin, joita ei
ollut kutsuttu, menivät sinne.
Grandhotel oli kurja keltainen hökkeli, joka oli syrjässä kylästä,
aivan lahden yläpuolella, ja joka ei voinut päättää, mille puolelle
kaatuisi. Vinon, pienen oven edessä istui kaksi papukaijaa
sardiinilaatikkojen päällä. Osottamatta mitään mielenliikutuksen
merkkejä ne siinä istuivat, milloin oikealla, milloin vasemmalla
jalallaan, pyörittivät silmäluomiaan, rähisivät, nauroivat toisinaan ja
huusivat niin että maa tärisi: Varas, rääsymekko, laiskuri!
Grandhotelissa hallitsi rouva Chikel, voimakasrakenteinen nainen, _à
la bonheur_, kovaääninen, aina hyväntahtoinen, aina auttavainen, ja
kädet hänellä oli kuin ankkurit. Hänen varjossaan eli herra Chikel
kurjaa elämäänsä, niinkuin sieni tammen katveessa. Leveälierisine
hattuineen, jonka hän oli itselleen hankkinut, ainaisine pään,
käsivarsien ja jalkojen ympärillä olevine kääreineen hän muistuttikin
sientä. Toisinaan sai herra Chikel pullolla iskun päähänsä, toisinaan
taas joukon mitä ihastuttavimpia korvapuusteja. Monta kertaa hänen
täytyi terveytensä vuoksi olla yötä ulkosalla. Hän ilmestyi kuutamossa
kuin mytty ovelle ja lensi alas portaita. Ovi lyötiin kiinni, lukko
narisi, kun se väännettiin salpaan. Ole varovainen! Ikkunasta tuli
vasaroita, pulloja, ja Chikelin oli pakko peräytyä kallioiden keskeen,
eräänlaiseen linnoitukseen, ja siellä hän nukkui.
Herra Chikel oli luonteeltaan koiran kaltainen. Hymyile sille, niin
mitä se tekee? Sen polvet tutisevat ja se hymyilee vastaan. Hymähdä
hiukan pilkallisesti ja happamesti, se hymähtää myös pilkallisesti
ja happamesti. Vedä kulmakarvasi kokoon ja lävistä se katseellasi,
niinkuin aikoisit sen tappaa — se matkii kaikkea. Hän oli tuomittu
kuvastamaan toisten mielentilaa, ja häntä saattoi niin kiihoittaa eri
tahoille tunneasteikossa, että hiki valui hänen huokosistaan.
Rouva Chikel oli häneen nähden niin ylivoimainen, että hänen täytyi
taistelussaan käyttää viekkautta. Hän puolusti itseään mielellään
terävillä esineillä, neuloilla ja lasinsiruilla, joita hän pani
vuoteeseen; eipä hän tuntenut siitäkään tunnonvaivoja, vaikka kaatoi
hiukan öljyä olkipatjaan ja antoi pudota palavan tulitikun sen viereen.
Mutta heti kun rouva Chikel huomasi jotakin, esimerkiksi että hänen
puukenkänsä anturan lävitse oli lyöty naula, tai jotakin muuta, kävi
hän armottomasti sienen kimppuun.
Tässä saaren hienoimmassa hotellissa vietettiin Kedrilin häät.
Kutsuvieraiden vaimot toivat mukanaan omat syömäneuvot ja lautaset —
sillä hotellissa ei ollut niitä kylliksi —, ja ateria alkoi. Sekopäinen
meriaave nousi puhumaan. Hän puhui bretanjan kieltä. Siinä oli nimiä,
nimiä, loppumaton sarja. Siellä täällä teki joku ristinmerkin, ja
myöskin Rosseherre hykähti äkkiä kokoon, painoi alas päänsä ja liikutti
huuliaan. Sitte hän katsahti ylös, hieman kalpeana ja arkana, koettaen
hymyillä.
Ne olivat kaikkien niiden nimiä, jotka olivat lähteneet merille eivätkä
olleet koskaan palanneet.
Ruokaa ja juomaa pantiin pöytään. Siinä oli kalaa, oinaanlihaa sekä
itsekullekin ikivanhan tavan mukaan valmistettu leipä, jossa aineksina
olivat sianveri, jauhot, ja luumut. Aluksi kaikki kävi talonpoikaisen
kankeasti, mutta sitten alkoi keskustelu. Se alkoi sillä, että
lausuttiin yleinen epäilys Kedrilin nuoren vaimon uskollisuudesta.
Kedril oli pakahtua nauruun.
Aterian jälkeen tanssittiin aholla.
Bumba — bumba — kaikki asettuivat piiriin ja polkivat puukengillään,
aivan kuin olisivat nousseet portaita ylös, ja lauloivat: bumba — bumba
Sitä kesti loppumattomiin. Mutta äkkiä rupesi yksi ainoa tytönääni
kuulumaan, ja piiri alkoi pyöriä.
Rosseherre se lauloi. Hän lauloi falsettiäänellä ja niin korkealla
ja kimeällä, että se olisi hämmästyttänyt sirkkaakin. Hän lauloi
bretanjalaista häälaulua:
"Ah, mulle suo, ah mulle suo sun syämes, armahain" —
"Ah, mulle suo, ah, mulle suo sun syämes suloinen" —
Laulaessaan hän heilutti päätään ja katsoi taivasta kohti. Hänen
hiuksensa hulmusivat ja piiri pyöri. Puukengät kolkkivat,´huivit naisten
pitkät hiukset, valkoisten myssyjen nauhat liehuivat. Piirin yhdellä
puolen liehui kaikki sisään-, toisella puolen piiristä ulospäin.
Kalastajat, joiden päät olivat juomisesta kuumenneet ja joiden
silmät räpyttelivät, nostelivat kömpelösti jalkojaan ruskettuneet
intianittaret nauroivat, näyttäen valkoisia hampaitaan, ja heidän
hameensa liehuivat paksujen, valkoisten sukkien ympärillä. Piirin
ulkopuolella seisoivat lapset koreiksi pyntättyinä kuin nuket, tuuhein
hiuksin, punaisin poskin ja ihmettelevin, loistavin silmin.
Syvällä alhaalla kuohui meri. Aallot murtuivat ja kohisivat. Lokit
kirkuivat ja lensivät yli piirin. Tuuli viuhui. Oli kesä, aurinko
paistoi, mutta saari näytti autiolta erämaalta, joka on täynnä paljaita
kallioita. Kaukana kulki kaksi höyrylaivaa tummansinistä merenjuovaa
pitkin etelää kohden; siellä oli se ura, jota myöten ajan kulku kävi.
"Ah, mulle suo, ah, mulle suo sun syämes, armahain" —
Seisoin seuraten katseellani Rosseherren vaaleata päätä, joka liikkui
piirissä kuin säihkyvä, kilisevä kello. Liikuttavasti! hän lauloi —
Vieressäni seisoi Yann, "pikku kapteeni", sillä me olimme aina yhdessä.
Yannin pörröinen pää ei ollut tänään ainoastaan pesty, vaan sitä oli
hangattu niinkuin laivankantta. Jokainen harjanveto oli vielä selvästi
näkyvissä. Hänen vaaleansiniset lapsensilmänsä kiilsivät kuin laivan
lyhdyt. Päivän kunniaksi hänellä oli päällään kutistunut valkoinen
pusero, ryppyinen kaulus, siniset kalvosimet, mustat puukengät ja
käsissään ohut ruokokeppi. Poikittain kaulahuivin lävitse hän oli
pistänyt rusettineulan, jossa oli tavattoman suuri hohtokivi: neulan
pää ulottui tuuman verran ulos huivista. Ja sen lisäksi — ha, ha, etkö
tunne tuoksua! Tuo keikari oli käyttänyt hajuvettä. Sinistä, kaunista
kapteeninlakkiaan hän piti huolettomasti takaraivolla, aivan kuin se
olisi ollut jotain mitätöntä ja rasittavaa.
Yann seisoi tietysti hajasäärin, kädet housuntaskuissa, mutta sillä ei
ole kaikki sanottu. Jalat olivat sisäänpäin, erittäinkin oikea jalka,
sääret niin merkillisesti väännetyt, että hänen pyöreät istuinlihansa
piirtyivät aivan plastillisiksi. Vasen lantio työntyi voimakkaasti
eteenpäin, mutta sitten Yannin vartalo teki siron taipeen sisäänpäin,
ja hänen rintansa oli aivan pystysuorassa. Tällainen asento muodosti
Yannille kimmoisen alustan, ja sillä tavoin saattoi täysin tyynenä
seistä keinuvalla laivankannella pahimmassakin aallokossa. Yläruumista
saattoi mielensä mukaan vääntää ja kääntää, ilman että silti tarvitsi
alustaa muuttaa.
Yann oli kapteenina pienellä hallituksen höyrylaivalla, joka oli
ankkuroituna sataman edustalla. Hänen virka-uransa oli ollut tuo
tavanmukainen: _Moussena_ kalastajakutterissa, korvapuusteja,
eikä laisinkaan ruokaa, puolimatruusina useilla purjealuksilla,
korvapuusteja ja vähän ruokaa, kaksi kalastuskautta turskanpyynnissä
St. Pierren matalikoilla, koiranruokaa, parin vuoden palvelus eräällä
Amerikanhöyryllä, siedettävä ruoka. Siitä lähtien hän oli nopeasti
kohonnut arvoissa. Hänestä tuli tutkinnon suorittanut luotsi,
ja hallitus uskoi hänen kuljetettavakseen mustaksi kiillotetun
ruumiskirstun, jossa oli höyrykone, sata tonnia, laivaväkeä kuusi
miestä. Tämän huomion hän kylläkin ansaitsi.
Vielä tänäänkin Yannin rystyset olivat purjeiden veivaamisen
muodottomiksi tekemät — Kap Hornin luona olivat jäätyneet purjeet
kovat kuin lasi, niin että veri purskui ulos kynsien alta ja täytyi
vihdoin turvautua kyynärpäihin — hänen oikea etusormensa oli koukussa
niin, että hän oli katkaissut tuhansia turskanpäitä. Hänen sormissaan
oli syviä kalanpyydyslankojen tekemiä halkeamia, hänen kätensä olivat
kovettuneet ruorista ja ainaisista touveista.
Yann oli tuhattaituri. Hän oli räätäli, suutari, puuseppä, seppä,
keittäjä, mitäpä hän ei olisi ollut! Hän osasi kutoa sukkaa ja verkkoa:
rautalanganpalasella, jonka hän löysi kadulta, avasi hän sinulle
minkä oven tahansa. Tämä paholainen puhui arabian, malaijin, kiinan
kieltä, mitäpä kieltä hän ei olisi puhunut! Tietysti myöskin sellaisia
vähäpätöisyyksiä kuin espanjan, portugalin, englannin j.n.e. kieliä.
Kaikista näistä kielistä hän tiesi vain viisi sanaa. Mutta niillä
hän saattoi sanoa kaikki, mitä merimies tarvitsee maihin tullessaan.
Tämän lisäksi hän tunsi jokaisen kielen hirveimmän haukkumasanan, ja
sitä hän käytti, jos hänen tietonsa loppuivat tai jos muutoin jotakin
kävi vastoin luuloa. Heti kun hän astui maihin jollakin kaukaisella
rannikolla, heitti hän ihmisvilinään tämän voimakkaan haukkumasanan.
Aha, vanha tuttu, ei mikään ensikertalainen! Hinnat laskivat nopeasti,
sillä vaatimattomimpaankin tarjoukseen Yann vastasi samalla kamalalla
haukkumasanalla, ja saman sanan sai osakseen sekin onnellinen, jolta
hän jotain osti.
Sellainen oli Yann. Hän oli täynnänsä hupsuja pila-arvoituksia,
ja kahdellatoista tulitikulla osasi hän ratkaista mitä vaikeimpia
tehtäviä. Yhdestä ainoasta pelikortista hän saattoi tehdä jotain
niin äärettömän säädytöntä, että oikein kyyneleet kihosivat katsojan
silmiin. Anna Yannille esimerkiksi linkkuveitsesi. Hän ottaa sen
käteensä niinkuin vanhojen rahain kerääjä harvinaisen rahan.
Messinkiset kierteet, hyvä, ne eivät ruostu. Hän työntää sen Noelin
myymäpöytään, pyöräyttää sitä, leikkaa pöytään suuren uurteen: terä
on hyvä, veitsi yleensä hyvä! Hän asettaa molemmat terät pystysuoraan
kädensijaa vastaan—jos jollakin on halua, asetun seinää vasten,
eteenpäin — vup! kaksi pistoa yhtaikaa. Yann kääntää terät suoraan.
Noin! Jos nyt yksi tulee takaa ja toinen edestäpäin — yks, kaks! —
käsivarsi heilahtaa, takanaolija saa terän vatsaansa, edessäolija
kurkkuunsa. Hyvä veitsi, _merci_!
Ja kuitenkin Yann oli hyväsydäminen mies. Sattui kai kyllä joskus, että
hän löi laivapoikaansa nyrkillä vasten kasvoja, mutta kun tämän pojan
äiti sitten sairastui, antoi hän pojalle heti kymmenen souta. Kyyneleet
silmissä hän saattoi unelmoida viinistä, jota hän oli kuusi vuotta
sitten jossakin juonut, tytöstä, jota oli rakastellut — ah, se oli
jotain, niin suloinen, mehevä, ja kuinka miellyttävä ääni —!
Siinä hän nyt seisoi pyntättynä, hajuvedeltä tuoksuen, kiireestä
kantapäähän mahdikkuuden ja halveksumisen ruumiillistumana, eikä hänen
puhelias suunsa ollut hetkeäkään vaiti.
"He, sinä olet kai saanut vapautta hautuumaasta, mummo-kulta?"
sanoi hän eräälle ryppyiselle vanhukselle, jonka kasvot olivat
vahankeltaiset. Tyttöä, joka odotti lasta, hän tervehti erinomaisen
kohteliaasti: "_Bonjour, messieurs-dames!_" Jokaista varten hänellä
oli pieni huomaavaisuus varattuna. Sitä ei kuitenkaan pantu varsin,
pahaksi, ja hänelle maksettiin samalla mitalla. Mutta Yann piti aina
viimeisen sanan.
"Ha! ha! ha!" Ja kaikuvalla naurulla hän antoi voitetulle
vastustajalleen kuoliniskun.
Mutta nyt oli hänen hetkensä tullut. Hän rykäisi. "Mitä pirua onkaan
kurkkuuni tarttunut? Eteenpäin, mennäänpäs sisään. Pikku ryyppy, he!"
Piiritanssi miellytti minua, minä jäin ulos. Seisoin katsellen
Rosseherreä.
Yann nauroi. "Miten tuollainen voi sinua miellyttää! Nehän ovat
villejä!" sanoi hän halveksien. "Älä luule, että ne ovat ranskalaisia!
Ei, ne ovat vedenpaisumuksen aikaista väkeä, ilman mitään sivistystä ja
sievistystä, ne kuolevat sukupuuttoon. Katsohan niitä — bumba, bumba!"
Ja Yann nauroi täyttä kurkkua tehdäkseen minulle selväksi äärettömän
paljon korkeamman kulttuurikantansa. Huomattava on, että hän oli
Roskoffista, oli nimeltään Yann ja itse bretanjalainen kiireestä
kantapäähän, oi sinä veitikka!
"Tunnetko Rosseherren?" kysyin häneltä. "Rosseherren? Tietysti minä
hänet tunnen!" Yann katsoi ohitseni. Ei sanonut mitään muuta. "Hm! Nyt
mars!" Hän tahtoi juoda, eikä hän silloin vitkastellut.