"Niinkö!"
Siinä Jeanette jo seisoi lasi kädessään. Yann katsoi häneen ja hymyili
halveksuen.
"Oletko hakenut lasin itsellesi?" kysyi hän pilkallisesti. "No, vie se
taas koreasti takaisin. Ho! Ho! Ho!"
Ja Jeanette aukaisi hämmästyneenä suunsa, nauroi ääneen ja vei lasin
takaisin.
Hän lohduttautui pian. Pieni merimies, jolla oli niskaa kuin härällä,
oli pannut käsivartensa hänen ympärilleen ja hän meni hänen kanssaan
ulos. Ovella hän katsoi meihin hymyillen ja näytti hampaitaan.
"Näetkö", sanoi Yann, "tuolla se menee ulos, se ei ollenkaan häpeä."
Kapakka kumisi. Siellä olisi voinut antaa höyryvasaran hakata,
kukaan ei olisi sitä kuullut. Ha! Ha! Ha! Hoo! Melu synnytti ulvovia
ilmapyörteitä, ja toisinaan näytti siltä kuin Grandhotel olisi
lentänyt ilmaan. Nämä yksinäiset hiljaiset ihmiset, jotka tekivät
työtä aaltojen yksinäisyydessä meren kohistessa, pitivät tänään ääntä
koko vuoden varalta. Nurkassa seisoi muuan, pää seinää vasten, silmät
suonenvedontapaisesti suljettuina, suu auki, huutaen järjettömästi.
Päät höyrysivät, käsivarret liikkuivat yhtenä vilinänä. Tulipunaisissa
kasvoissa kiilsivät silmät kuin sulatettu lyijy. Naiset huusivat ja
kirkuivat. Siellä oli sellaista juopumusta, joka aikoja sitten on
Europasta loppunut. Vain Chikel istui nurkassaan ja pelasi lautaa.
Minun täytyy myöntää, että tunsin olevani kuin kotonani. Minä en
pidä säädyllisistä seuroista. Toisinaan ilma keuhkoissani käy
tukehduttavaksi, ja silloin minua huvittaa karjua. Jäljelläoleva
voima tempoo lihaksiani ja ne käyvät äkkiä koviksi kuin kivi, ja
silloin on hauskaa lyödä lautanen palasiksi. Näetkös! Jos joku
tyhmyri ikävystyttää minua hyvässä seurassa, niin minun täytyy vain
hymyillä hänelle, mutta täällä minä saatan heti sanoa hänelle, että
menköön helvettiin. Niin, niin! Täällä sai myöskin juoda ilman että
heti pidettiin paviaanina ja ilman että joutui sentähden tuhansien
penikulmain päähän ympäristöstään.
Ha! Ha! Ha! Hooo!
Kedrilillä on täysi syy olla tyytyväinen häihinsä. Ja tyytyväinen hän
olikin. Viinahöyryjen ympäröimänä, silmät kuin aaveella, hän kulki
ympäri huonetta pullo kädessä kuin kastelukone. Ja sen lisäksi tämä
mies puhui aivan uutta kieltä! Oliko luolaihmisen henki mennyt häneen?
"Mitä pirun kieltä hän puhuu?"
Yann tiesi sen. "Kuun kieltä", sanoi hän ja alkoi keskustella tällä
kielellä Kedrilin kanssa. Mutta minä olin ulkomaalainen, Kedril älysi
sen.
"Missä vaimosi on, Kedril?"
"Vaimoni? Vaimoni? Vaimoni?" Kedril pyöri pullo kädessään. Oh, hän oli
aivan unhottanut —
"Pappi puhui niin kauniisti tänään, eikös puhunutkin?" jatkoi hän. "Ei
sinun pidä juoman itseäsi juovuksiin, hahaha, niin kauniisti, niin
liikuttavasi! hän puhui. Huomen-illalla menee '_Lady of Ireland_' tästä
ohitse, huomen-illalla, tuletko mukaan? Pieni huvimatka. Niin, minä
sanoin, pikku haikalani —" Hän kertoi sekavasti haikalastaan, jonka oli
pyydystänyt edellisenä kesänä. "Pikku haikalani, minä näen sen, tuolla
se kulkee, tule tänne, pienokaiseni, sievine hampainesi — älä pelkää,
tee minulle se kunnia." Näytti siltä kuin hän olisi kädellään ottanut
sen kiinni ja vetänyt sen hampaista maalle — inhottavaa!
"Oi Kedril, luotsi numero yksi, haikalanpyydystäjä, minä sanon sinulle,
veljeni, tämä haikala, joka teki sinut kuuluisaksi, oli sinun turmiosi.
Sinä olit saaren kunnollisin mies, nyt luisut alaspäin. Olet mennyt
naimisiin, siität lapsia, juot veneesi, ja vaimosi hakkaa sinut
pehmeäksi kuin vaha. Paluu on enää mahdoton."
Kedril oli liikutettu puheestani. Hän syleili minua ja suuteli minua.
"Kiitos ystäväni, sinä tarkotat parastani!"
Painoin salaa viiden frangin rahan hänen käteensä.
"Sinun häissäsi pitää olla hauskaa, luotsi."
Kedril koetti rahaa kankeilla sormillaan ja painoi pulloa kädessään
pitäen selkäänsä kapakan seinää vastaan.
Uusi vaihe alkoi juhlassa. Luonteenomaista sille oli, että kaikissa
nurkissa helisi ja että syntyi lyhytaikaisia riitaisuuksia. Ne
upotettiin meltomielisyyden virtaan. Molemmat papukaijat, jotka oli
tuotu sisään, hyppelivät puolapuillaan ja kirkuivat riemuissaan.
"Ja nyt soita!" huusi Yann. "Kai sinulla on huilusi mukanasi?"
"Onpa kyllä!"
"Soita sitten meille jotakin."
Otin huilun taskustani, kostutin huuliani ja annoin sormieni tanssia
äänirei'illä. Ja huiluni lauloi:
Sa nauti, kun tulta sun lampussas on, —
Kukat poimi, ne kuihtuvat pian — —
Hoho! Hyvä! Bis — bis!
Ja taas lauloi pikku huiluni:
Sa nauti, kun...
Säkkipilli vinkui ja puukengät kolisivat.
Tuossa oli musta Jeanette taas. Hän seisoi erään nuoren kalastajan
kanssa ja katsoi meitä.
"Tuossa hän taas on!" sanoi Yann halveksuen. Tosiaankaan hän ei
hävennyt vähääkään.
Minä tanssin yhä edelleen Rosseherren kanssa.
"Tanssikaa vain, tanssikaa vain!" huusi Yann. No, me tanssimme.
Meitä tuupittiin ja jaloillemme poljettiin, mutta hauskaa se oli.
Rosseherren pieni rinta huokui kovasti. Hänen kasvonsa olivat punaiset
omenaviinistä. Aina kun vedin häntä puoleeni, katsoi hän minuun ja
hymyili. Martina vetäisi minua käsivarresta ja sanoi: "Hoi!" Mutta
minä en välittänyt hänestä ensinkään. Siellä oli muutamia tyttöjä,
jotka osottivat minulle suurta myötämielisyyttä, mutta mitä he olivat
Rosseherreen verrattuina? Heillä oli kaikilla pönkövatsa niinkuin
olisivat odottaneet perheenlisää, mutta Rosseherrellä sitävastoin, ha!
"Kenties annan sinulle kerran yhden sormuksistani, Rosseherre",
kuiskasin hänen korvaansa. Kuinka soma hänen valkoinen pikku myssynsä
olikaan, ja hänen liivinsä oli pistetty kiinni puolella sadalla
värillisellä nuppineulalla.
Mutta äkkiä tuli jotain lentäen ilman halki, tuli ja lensi keskelle
otsaani. Viinilasi. Sain ihoon pienen naarmun, josta tuli verta. Minä
suoristauduin. Jos saarella on tapana heitellä toisiaan laseilla, niin
en aikonut seurata sitä tapaa, en, _merci!_
"Kuka heitti?" huusin. Rosseherre nykäisi käsivarrestani, ja minä
ymmärsin.
Se oli Yann. Hän nauroi, ja minä näin juuri viimeisen vihansäkenen
sammuvan hänen kirkkaansinisistä silmistään.
Viime hetkesi on tullut, pikku kapteeni. Eivät edes almanakan monet
pyhimykset voi sinua pelastaa.
"Hehe!" nauroi Yann ja kääntyi. "Et kai aikone? Hehehe, teidän pitää
viimeinkin lakata tanssimasta."
"Hänestähän vuotaa verta", sanoi Rosseherre ja ojensi minulle pienen
liinan, jonka olin hänelle antanut.
Se rauhoitti minut heti. Yanniin nähden oli olemassa lieventäviä
asianhaaroja, saakoon hän vielä kerran lahjaksi elämänsä. Iloinen
mielialani palasi, sillä eikö ollut liikuttavaa, että Rosseherre
seisoi tuossa liina kädessään! Sieluni, jota hirmumyrsky äsken
oli tuivertanut, oli jälleen peilityyni. Minä nauroin. Niin,
sinunkaltaisellesi naudalle täytyy nauraa, Yann! Minä hiukan
surkuttelinkin häntä. Hän oli tehnyt kaksi tavattoman suurta
strateegista virhettä. Ensiksikin hän oli liian aikaisella ammuksellaan
ilmaissut minulle asemansa, ja toiseksi hän oli Rosseherrelle osottanut
olevansa mustasukkainen. Ja se oli pahempi virhe.
Yann nousi seisomaan ja pani kätensä juhlallisesti sydämelleen. Hänen
uskolliset lapsensilmänsä olivat täynnä kyyneleitä. "Minähän aioin vain
hiukkasen heittää, hiukkasen, ystäväni."
Ojensin hänelle käteni. Minunkin silmissäni oli kyyneleitä. Me
syleilimme ja suutelimme toisiamme kuten kuuluu asiaan, ja sillä se oli
lopussa.
Mutta Rosseherre seisoi äänetönnä, ja hänen matala otsansa oli
tuhansissa pikku rypyissä kuin meri, kun rupeaa tuulemaan.
Pesin haavan omenaviinillä ja tilasin muuta viiniä. "Me pidämme höyryn
nousemisesta huolen. Rosseherre, naura!"
Rosseherre hymyili.
Nyt oli kaikki järjestyksessä.
Minusta tuntui vain oikealta ja kohtuulliselta, että kuittasin
Kedrililtä saamani hääkutsun toimittamalla juhlan ylennykseksi jotain
erinomaista. Siitä syystä esitin cakewalkin. Korkojani lattiaan iskien
tein työtäni — _hang it all_ —
Da was no ha'r on de top of his haid,
De place wher de ha'r ought to grow!
And he had no teef fo' to eat de hoe-cake
So he had to let de hoe-cake go!
Hang up de fiddle and de bo-oo-ow —
[Hänellä ei ollut ainoatakaan hiuskarvaa päälaellaan, jossa tukkaa
pitäisi kasvaa. Eikä hänellä ollut hampaita purrakseen maissikaakkua,
joten hänen oli oltava ilman maissikaakkua. Ripusta naulaan viulu ja
käyrä.]
O-oo-ooh! Haha! Sepä vasta menestyksen saavutti Poupoul hyppeli
haukuskellen ympärilläni, se pelkäsi järkeni menneen.