Döi! Döi! Gullugullugullu — döi!
Tuuli vinkui ja minun täytyi pidellä kiinni ahon kivistä.
Mutta kun päivä paistoi ja minä olin hyvällä tuulella, näin istuuduin
kallioiden keskeen ja otin pienen huiluni taskustani. Olin ostanut
sen Noelilta, lyhentääkseni sillä aikaani; se maksoi kymmenen souta
mutta siinä olikin ihmeellinen ääni. Älkää pelätkö en minä teille
soittanut, minä soitin pienelle jaloissani hyppelehtivälle aallolle,
meren kaloille kaukaisuudessa kulkeville höyrylaivoille, Poupoulille ja
itselleni.
Niin, se soi ihanasti! Ihmeellisen kirkkaana kaikui huilun ääni
kallioista, Poupoul heristi korviaan ja katsoi minuun ihmetellen ja
ihaillen.