Heti seuraavana aamuna lähdin tiedustelumatkalle, etsimään Rosseherreä.
Mutta minä en löytänyt häntä. No, olkoonpa hän Herran nimessä missä
tahansa, minä en ollut hänestä riippuvainen. Ja kun vielä oli kulunut
päivä, olin hänet unhottanut.
Lokit rääkyivät, ja myrskypääskyset lensivät pois kulkutuksin ja
kirkunoin. Tuuli vinkui, hyökylaineet vyöryivät kumahdellen. Lähdimme
kalaan. Menimme pyydystämään hummereita ja langusteja, venheemme oli
mertoja täynnä. Kedril, luotsi numero yksi, sai pikasanoman, ja me
kiidimme halki mustien, nopeiden aaltojen kuin aavelaiva. Me ulvoimme
kuin pahat henget, saadaksemme äänemme kuulumaan yli meren pauhun.
Komentosanoja ja komentosanojen toistelua.
Minä hoitelin keulapurjetta ja koetin päästä tuulen herraksi.
Ponnistin jaloillani veneenkaaria vastaan ja olin usein vaakasuorassa
asennossa pingoittaakseni purjetta. Käteni olivat hankautuneet
haavoille, suolavesi ja tuuli polttivat silmiäni, tukka takertui kiinni
kasvoihini. Me luovimme kahdeksan tuntia syvärien välitse, ennenkuin
höyrylaivamme himmeät valot kiiluivat pimeydestä, ja kahdeksana pitkänä
tuntina soitteli tuuli korvissamme pikkolohuilua.
Luotsi kapusi ylös pitkin mustaa rautaseinää ja katusi, ja vasta kun
hän oli päässyt laivan kannelle, tulivat hänen punertavat kasvonsa
turvonneille poskineen — hän säilytti niissä tupakkaa — jälleen
lyhtyjen valopiiriin. Jää hyvästi, luotsi! Me, renki ja minä,
työnsimme kaikin voimin kekseillämme höyrylaivasta, jotta venheemme
ei murskautuisi, ja tuo musta rautahirviö liukui pois. Sitten me
kiidimme halki yön takaisin nuo monet peninkulmat. Hyökyaallot iskivät
mäjähdellen öljyttyihin pukuihimme. Silmämme tuijottivat edessämme
olevaan mustaan tiehen ja tähystivät, näkyisikö vaahtopyörteitä.
Sillä missä vaahtopyörteitä oli, siinä oli kallioita. Mutta jos ilma
oli sumuinen, niin me kurottauduimme veneenlaidan ylitse ja imimme,
nenäämme rypistäen, sieraimiimme tynnyreittäin ilmaa, saadaksemme
_haistamalla_ selvän kareista.
Me joimme. Oh, kuinka kamalan paljon me joimmekaan! Pullo kädessä me
hoipuimme seinien varassa eteenpäin ja joimme, sillä meidän oli jano.
Alas soljui kaikki suolakin juoman mukana. Kalastajat kiljuivat meille,
pistäen päänsä ulos ikkunoista. Meri oli tehnyt heidän sydämensä
hurjiksi, ja minkäpä he sille? "Ulvo sinäkin!" huusi Yann, ja minäkin
ulvoin ikkunastani. Se huvitti meitä. —
Päivät pitkät me kuitenkin olimme yksin lokkien ja tuulen kanssa,
Poupoul ja minä.
Taloni edessä oli kivi, suuri ja laakea kuin pöytä. Päivänpaisteessa se
oli harmaa, mutta pilvisellä säällä se värittyi tummaksi. Tällä kivellä
minä istuin ja katselin merelle.
Pilvet kulkivat taivaalla ja niiden varjot kuvastuivat mereen
tummien saarien kaltaisina. Lakkaamatta puhalsi tuuli terävänä
maitomaiseen viheriään veteen, ja meri oli kuin terävien aaltojen
armeija, taivaanranta sauhusi. Tuuli ulvoi ja kirkui, ja meri muuttui
tiikerintaljaksi, jossa oli leveitä, kiukkuisia vaahtojuovia, jotka
kiitivät pitkin pintaa, tuli ja leimaus.
Saapui hetki, jolloin meri oli toisenlainen.
Sen avaruus häikäisi minut. Minä nousin seisomaan, niinkuin tahtoen
sanoa jotakin. Kielelläni pyöri mahtavia sanoja, sanakallioita, mutta
niiden merkitys oli minulle tuntematon, enkä minä sanonut mitään.
Istuuduin jälleen. Tuuli puhalsi ja sytytti sydämeeni liekin, niin
että hehkui sielläkin, missä kaikki jo oli aivan vanhaa. Ja minä
istuin siinä keskellä avaruutta ja tyhjyyttä, kaiken sen tuntemattoman
joukossa, jota ilmassa on. Niin minä istuin aamusta iltaan, ja nyt
ymmärsin, mitä sydämeni tahtoi sanoa. Niin! Loin silmäni korkeuteen.
Jumala oli matkustanut pois, hän oli jättänyt toistaiseksi yksinään
maan, joka jo oli kuluttanut lapsenkenkänsä, mutta vanhat jumalat
elivät vielä, ne, joille suitsutin kulkiessani vuoren ylitse kivikirves
olkapäällä. Kuulitko, kuinka siellä ylhäällä kumisi? Vanhat jumalat
siellä olivat liikkeellä.
Tuhannen neliöpeninkulmaa vettä, tuhannen kuutiometriä ilmaa, kaikki
oli minun omaani. Ei, ne siellä ylhäällä älkööt ruvetkokaan luulemaan,
että olivat tekemisissä kiittämättömän, halveksittavan poikanulikan
kanssa. Varastin puolet erään puutarhan aitaa ja tein tulen kallioiden
väliin. Tuleen viskasin omin käsin pyydystämiäni kaloja, silmineen ja
sisälmyksineen heitin ne liekkeihin, ja savu nokesi kasvoni. Senpä ne
näkisivät siellä ylhäällä vaeltaessaan.
Ja päivästä päivään minä istuin kivellä taloni edessä.
Kaukana kulkivat höyrylaivat ohitse...
Erotin pienimmätkin savupyörylät riippuvien pilvien alla: eipä
mastokaan, joka hienona kuin neula liikkui taivaanrannalla, voinut
välttää huomiotani. Savupilvi kasvoi, harmaa, paksu torni yleni
taivaanrannalla. Torni kaareutui, sai mastot, savupiipun, kannen.
Lokit, kohosivat kallioilta ja viskautuivat kirkuen lentoon. Ja
höyrylaiva pyrki kamppaillen lähemmäksi. Sen keula painui ja katosi,
hiljalleen, niinkuin se olisi uponnut. Sitten keula kohosi ja perä
painui. Ja jälleen laskeutui keula.
Niin se kulki eteenpäin. Kokassa nousivat vaahtopylväät luotisuorasti
ilmaan, ja hyökylaineet huuhtelivat kantta. Kun oli sumuista,
saattoi sattua, että kadotin höyrylaivan näkyvistäni ja että minun
täytyi minuuttimääriä etsiä ennenkuin sen taas löysin. Myrskyssä
ne muistuttivat meren kanssa kamppailevia epätoivoisia aaveita. Ne
näyttivät niin paljailta, kuin tuulen ja ilman kaljuiksi ajelemilta.
Ne tarpoivat ylös ja alas, tuprusivat, kääntelehtivät sinne ja
tänne, vaipuivat alaspäin, ja usein kesti tunnin ennenkuin ne olivat
suoriutuneet suuresta merenvirrasta.
Ne kulkivat etelään ja kaakkoon. Kiveltäni näin Aasian kuumien
kaupunkien vilinään, Etelä-Afrikaan, Meksikoon ja Etelä-Amerikaan, ja
toisinaan aina sinne saakka, missä Palmusaaret uinuvat sametinsinisessä
meressä ja missä apinat kiipesivät pitkin laivantouvejamme heti kun
laskimme maihin.
Tähystin. Tuuli tuiverteli hiuksiani, kipunat kohosivat piipustani ja
lensivät vaakasuoraan yli ahon. Eräällä kalliolla istui lokki, sulat
pörröllään, ja tähysti etäisyyttä kuten minäkin.
Poupoul istui kyyryksissään vieressäni ja nyrpisti nenäänsä meren
tuoksuille. Se oli eläkkeen saanut laivanvahti, pörröinen musta
villakoira, suuri, ja älykäs kuin piru, ja se oli matkannut kaikki
meret. Olin sen mantereen rannikolla vaihtanut pullolliseen _eau de
vie'tä_. Toisinaan se kävi pienellä löytöretkellä ja etsi, nenä maassa,
multaan mahdollisesti kätkettyjä siankorvia. Se tallusteli edestakaisin
ja juoksi alas meren rannalle. Sen se teki kolmella jalalla: tottapa
se sillä tavoin oli hauskempaa. Se hyppi eteen- ja taaksepäin, piti
kuonoansa maassa ja haukkaili aaltoja. Sitten se tuli takaisin ja
istuutui jälleen viereeni.
Kolmimasto oli merellä. Poupoulin keltaiset silmät katsoivat kiiluen
minua kohti harmaantuneen turkin poimuista.
"Kyllä, Poupoul, kyllä minä sen näen."
Mutta Poupoul tahtoi tietää oliko se hänen laivansa.
"On, sinun se on."
Silloin Poupoul haukahti, lyhyesti ja käheästi. Minä taputin sen
selkää. "Tule!" Me menimme. Etsimme lokinsulkaa piippuani varten ja
kuljimme kallioiden lomitse. "Jumala suokoon, Poupoul, että löydämme
sopivan sulan." Laine löi rantaan. Katsoin sitä ja sanoin: "Ja mitä
sinä tahdot?" Toisinaan haastelin ahon yli vierivien hiekkajyvästen
kanssa; sillä minä en voinut puhua aina vain Poupoulin kanssa. Puhuin
myöskin mustien oinasten kanssa, joita oli köydessä siellä täällä,
odottamassa, että joku ruohonkorsi nousisi kasvamaan. Tervehdin niitä
ja tein niille selväksi katsantokantani.
"Luvallanne sanoen", lausuin, "ei ollut mikään häpeä, että isänne
olivat oinaita. Ei, siihen nähden voimme hyvin sietää toisiamme. Mutta
etteivät jälkeläisenne vielä miljooniinkaan vuosiin tule olemaan muuta
kuin oinaita, se tekee teidät halveksittaviksi. Te olette joutuneet
umpikujaan, tilanne herättää minussa sääliä. Anteeksi, hyvät herrat!"
Kumarsin ja poistuin. Oinaat katsoivat jälkeeni palellen ja väristen.
Olimme löytäneet sulan ja kuljimme takaisin kotiin. Kuule! Ympärillämme
kuului kuin tuhanten vesiputousten kohina — suuret keuhkot hengittivät.
Lokki oli lennossa, myrskypääsky antoi äänensä kuulua.