Tie vei korkealle yli kallioiden, joita meri lakkaamatta huuhteli ja
hakkasi.
Yötä päivää se oli työssä. Se löysi halkeaman ja alkoi uurtaa tunnelia.
Työn piti valmistua tuhannessa vuodessa, ja rohkeasti se kävi siihen
käsiksi. Paria askelta edempänä se vasaroi jossakin rotkossa ja
käytteli talttaa jossakin kuilussa. Tuhannen vuoden kuluttua piti
kuilun olla yhteydessä tunnelin kanssa. Rajumyrskyissä se sitten
lähetti tuuria ja kuokkia suuren suojaman valmistamista varten. Kun
tuhannen vuotta vielä oli kulunut, oli katto niin ohut, että se sateen
jälkeen luhistui, ja esiin tuli kallio, irtain ja terävä kuin viikate,
ja meri etsi itselleen uuden tehtävän. Sillä oli aikaa.
Mitä lähemmäksi Myrskylää tultiin, sitä äänekkäämmäksi kävi meri. Sillä
Myrskylän edessä levittäytyi aava valtameri ja mahtavat mainingit
murskautuivat rannan kiviseinämiin. Toisinaan kumisi niin kuin olisi
ääretön kallio syöksynyt mereen. Korkea aalto. En voinut enää hillitä
kulkuani, ja usein minä säikähdin sydänjuuriin saakka.
Lyijynraskaita pisaroita putoili silloin tällöin taivaalta. Pilvet
matelivat synkeän meren yläpuolella matalalla ja raskaina kuin musta
savu, ja yö tuli nopeasti. Molemmat majakkamme alottivat työnsä.
Pohjoisessa Stiff. Kuten itseensä-imevä, pelkoa tuottava kuu sen
liekki huokui esiin mustan ahon takaa. Kahdesti valkoista ja kerran
punaista. Mutta etelässä sitävastoin rupesi aavemainen aurinko
korkealla pyörimään kuin mielipuoli ja heittämään ylt'ympäri kalpeita
sädekimppujaan neljään suuntaan.
Se oli Creach. Se viskasi valolyhteensä kolmenkymmenen peninkulman
päähän yön pimeyteen. Ne olivat kaksoissalamain humisevia iskuja. Ne
lensivät yli mustan ahon, yli tupien vaaleiden päätyjen, kiemuroivat
välkkyvinä käärmeinä lahden toisella puolen olevilla kallioilla,
hipaisivat riuttaa, lainetta, pilven päärmettä, purjetta — olivat
poissa: vallalla yö ja pimeys — mutta jo leimahtivat jälleen. Yön
tultua, kun päivän melu laantuu ja korva herkistyy, kumisi meri sitä
kuuluvammin, ja niinpä luulikin elävänsä ainaisessa ukonjyrinässä.
Creach valaisi tietäni. Kaikki kalliot, näöltään sileiksi hiottuja
norsunkalloja ja muinaismaailman eläinten luurankoja muistuttavia,
saivat sisällystä ja elämää, kun valoluuta niitä lakaisi. Niiden
keskellä seisoi kalpea, kuihtunut munkki, joka kättään kohotti ja
luurangoille saarnasi: "Vielä ei ole liian myöhäistä, te jättiliskot!"
Joka yö se siinä saarnasi, olematta päivällä mitään muuta kuin
tavallinen kallionlohkare. Minullekin se saarnasi, kun kuljin ohi:
"Mikä jättiliskoja koskee, se koskee sinuakin!" Ja se ojensi minua
kohti käsivartensa: "Vielä ei ole liian myöhäistä, pakana!" Myrskylä
itse näytti kalpealta pääkallolta, jonka nenäaukosta minun oli käytävä
sisälle.
Ennen se oli ollut vartian asunto, mutta nyt sen omisti kauppias Noel,
joka kokoili vanhoja parakkeja ja antoi niille sitten suurenmoisia
niiniä: _Villa de tempête, Sans-souci, Louis seize_.
Otin esiin kalat, perkasin ne ja paistoin ne voilla paksusti
voidellussa paperissa vienolla tulella. Maksasta tein kastikkeen,
käyttäen sen lisäksi aineksina voita, suolaa ja etikkaa. Sitten meillä
vielä oli pari pientä perunaa; ihanata.
Myrskylässä oli yksi ainoa pieni huone. Sen tilasta vei puolet muodoton
pikimusta liesi, joka miltei nieli minut kitaansa. Istuin mielelläni
sen edessä, katsellen tuleen.
Kalat paistuivat käristen, ja ulkona pauhasi meri. Kuuloni oli herkkä
ja terottunut ja minä erotin jokaisen eri aallon toisistaan. Vesi
syöksyi hurjana ja ahnaana kallioita vastaan, kaukaa kuului kuminaa
säännöllisin väliajoin, niinkuin rautaputkia olisi vyörynyt maalle. Ne
olivat lahden hyökylaineet. Väliajoilla kuulin kaukaista papattavaa
pika-ammuntaa. Se kuului Creachin luota. Meri oli murskannut kalliot
paloiksi, ja jokainen laine vyörytteli noita sentnerinpainoisia luoteja
edestakaisin. Mutta rätinä ja kolina ja huudot, mitä se oli? Ei, minä
en avaisi enää oveani. En nähnyt enää mustain laivanrunkojen keinuvan
tarpoen ylös ja alas, en kuullut enää hukkuvien huutoja. Synkät kalliot
ne tuolla ulkona tanssivat, ja minä tiesin myöskin, mistä huudot
tulivat. Vesi se huusi, tuuli huusi. Kivet huusivat.
Ovelle koputettiin. En kääntynyt. Kukahan sieltä tulisi? Tuuli itki
tähystysreiässäni, se valitti tuskaa, joka ei ole tavallista, erikoista
tuskaa, joka olisi saanut pyhimyksenkin sydämen särkymään. Sitten se
nauroi lyhyttä, mieletöntä naurua ja oli kadonnut.
Istuin pienen tuleni ääressä ja poltin piippua. "He, Poupoul, vanha
toveri!" sanoin minä ja raavin sen päätä. Mitä oli tapahtunut? Ei
mitään. Mutta ilmassa oli kuin seikkailujen tuoksua.
Keltainen virvatuli oli tänään kohonnut merestä! Minä olin valmis. Pidä
varasi, Yann —