Tällä tavoin minä tein saaren kaunotarten tuttavuutta. Enkä
tahdo väittää, että meillä olisi ollut heistä puutetta. Se olisi
Riittämättömyyttä, ei muuta.
Mutta Rosseherreä en ollut vielä nähnyt.
Muuanna keskiviikkona menin silloin satamaan nähdäkseni, pääsisikö
"Toimitsija" vahingoittumattomana rantaan. Meri kuohui.
Kalastajat seisoivat kallioilla, jotka tornin korkuisina kohosivat
lahdelman rannoilla, ja katsoivat liikkumattomina "Toimitsijaa";
toisinaan he vain sylkäisivät, mutta hievahtamatta. He näyttivät
pahoinpidellyiltä ja mukiloiduilta, auringon kuivattamilta; silmät
olivat tuulten vetistämät. Monet tuntuivat tulleen suoraan vedestä,
ohuet hiukset olivat tarttuneet kiinni ohimoihin, puserot riippuivat
rentoina heidän olkapäillään.
Heidän vieressään seisoi Noel, kauppias ja "saaren kuningas",
puettuna mustaan nahkajakkuun, kaukoputki silmien edessä. Hän uhkui
hyvinvointia, hänen kasvonsa olivat punaiset kuin kirjelakka, ja hänen
musta täysipartansa kipinöi terveyttä. "O, lala!" huusi hän ja pudisti
huolestuneena päätään, sillä "Toimitsija" oli hänen omansa. Pari riepua
mastoissa kahlasi kutteri etäällä kohisevassa aallokossa, hyökyaaltojen
peittämänä. Usein se vajosi aina mastonhuippuihin saakka — jää hyvästi!
— mutta sitten se sukelsi jälleen esille. Vinosti sen takaa tuli
mustanharmaa sade. Äkkiä kaikki kalastajat pidättivät henkeään — jos
nyt vain joku köysi katkeisi tai tuuli herpoisi hetkeksikään — he
sylkäisivät taas, vaara oli ohitse.
Kallion koloihin oli ahtautunut kalastajain vaimoja pieniin ryhmiin,
niinkuin kanat, jotka tuuli on puhaltanut johonkin nurkkaan. Kaikki
liehui heidän ympärillään, musta, valtoimenaan oleva tukka, valkoiset
myssynnauhat, hameet. Musta Jeanette istui heidän joukossaan ja katsoi
hymyillen minuun. Minä seisoin kalastajain vieressä, liikahtamatta
kuin hekin, ja vain jonkun kerran otin piipun suustani ja sylkäisin
amerikalaiseen tapaan hampaitten lomitse; siinä suhteessa olin
saavuttanut täydellisyyden.
"Toimitsija" laski purjeensa ja heitti kuluneen ankkurin rätisten
mereen. Vähäinen ruostepilvi kohosi, ja minä tunsin hajun sinne saakka
missä seisoin. Heti tuli, kuten tavallista, satamasta pieni vene, joka
kääntelehti kuin simppu, sillä sitä soudettiin perästä vain yhdellä
airolla. Puolitusinaa liehuvia kääröjä (ihmisiä), paaleja, joukko pikku
porsaita, kaikki tuo heitettiin veneeseen niin nopeasti kuin merimiehet
sen tekevät, kun he kerran ovat työssä. Tuossa tuokiossa oli vene niin
täysi, että se olisi saattanut upota.
Porsaat vinkuivat kamalasti, ja kallionkoloissa olevat naiset
vääntelehtivät naurusta. Mutta äkkiä he rupesivat huutamaan. He
heiluttivat käsivarsiaan ja kirkuivat: "Rosseherre! Rosseherre!"
Pienen kiemurtelevan veneen kokassa oli tyttö, jonka messinginkeltaiset
hiukset liehuivat tuulessa.
En ollut nähnyt häntä vielä koskaan ennen. Keltainen tukka hänellä oli!
Ja hän seisoi niin rauhallisena.
Vikisevät porsaat viskattiin maalle, niin myös paalit, postisäkki sekä
kokonainen vuori suuria leipiä joissa oli likaisenharmaa kuori. Porsaat
hyökkäsivät leipien kimppuun, keltainen aalto koetti nuolaista niitä ja
teki tummiksi muutamia, ennenkuin Noel ehti korjata ne pois.
"Käy kiinni, käy kiinni!" huusi hän, ja kylän ryysymekko repaleisissa
housuissaan, Noelin suojatti, hyppäsi keskelle leipävuorta.
Rosseherre astui kahden aallon välillä taitavasti veneestä ja kulkea
kalisti puukengissään polkua pitkin. Mitä lähemmäksi hän tuli,
sitä keltaisemmaksi kävi hänen tukkansa. Hän oli pieni ja hintelä,
kuudentoistavuotias tyttönen; hänellä oli valkoinen päähine, huivi
olkapäillään ja musta puku kuten kaikilla saaren naisilla.
Me käännyimme häneen päin. Kalastajat tekivät sen jalkojaan
liikuttamatta, heidän puukenkänsä olivat naulautuneet kallioon. Kedril
otti tupakkamällin suustaan ja pani sen lakkinsa alle, pään päälle.
"Kas, siinähän Rosseherre taas on!" sanoi hän. Toiset eivät virkkaneet
mitään. He roiskauttivat tupakkasyljen lapsellisen riemukkaasti
hampaittensa välitse ja nyökäyttivät päätään. Näkihän sen, että hän
siinä oli.
Samassa silmänräpäyksessä Rosseherre katsoi meihin. Keltainen tukka
liehui tuulessa hänen pienten lapsenkasvojensa ympärillä, ja hän
sukaisi sitä syrjään kädellään. Naiset huusivat hänelle nauraen
jotakin, ja hän tarkasti minua katseellaan uteliaasti kiireestä
kantapäähän. Otin piipun hampaistani, mutta en väräyttänytkään
kasvojani. Silloin Rosseherren katse vielä kerran kääntyi minuun ja
kiintyi käteeni, jossa oli sormus, vaikkei sitä näkynyt. Sitten hän
katsoi minua nopeasti silmiin. Millainen katse se olikaan!
Naiset imuroivat ääneen, puhua porisivat ja menivät pois Rosseherren
kanssa. Tuossa tuokiossa oli tuuli vienyt hänet nurkkauksen toiselle
puolelle. Mutta ennenkuin Rosseherre katosi näkyvistä, katsoi hän vielä
kerran taaksensa.
Alhaalla lahdelmassa keinui "Toimitsija" hyljättynä; punapaitainen
matruusi kiipesi kannelle. Kirjeenkantaja ja postipäällikkö meni
työhön. Hampaisiin saakka asestettuna hän syöksyi tuleen. Hänellä oli
pitkävartiset ratsusaappaat ja kädessään hän heilutti naurettavan
pientä koria, jossa kirjeet olivat. Hänen toimensa oli tappava. Mihin
ikinä hän tulikaan, täytyi hänen tyhjentää pikari. Mutta illalla hän
kuitenkin aina palasi voittajana, huohottaen kuin virtahepo, hiessään
kylpien, luuhistuakseen Chikelin krouvissa sen äärettömän taakan
alle, jonka muodostivat vastuunalaisuus, teennäinen mahtipontisuus ja
helvetillinen toimi, jota varten hän oli koonnut voimia kokonaista
kahdeksan päivää.
Kimon vetämät rattaat saapuivat viemään pois säkkejä ja paaleja. Tämä
kimo kulki jollakin tavoin koukkupolvisena, silmien ja sierainten
ympärillä sillä oli punaiset renkaat, ja se oli miltei aivan karvaton.
Hetikohta se nukkui, ja kylän rääsymekko kutitti tuloksettomasti
oljenkorrella sen sieraimia.
Rattaat vierivät pois — ja nyt oli jälleen koko viikon aika rauhallista
ja hiljaista saarella.
Kylästä ostin kalaa kahdella soulla ja kävelin takaisin "Myrskylään".
"Huomasitko, että hän katsoi sormustasi?" sanoin itselleni. "He ovat
sentään kaikkialla samallaisia. Sellainen keltainen tukka kuin hänellä
on, oho, lie tuskin enää luvallinen, vai miten, Poupoul!"
Äkkiä johtui jälleen mieleeni hänen katseensa. Merkillistä. Se oli —
miten sanoisinkaan? — se oli sellainen katse, jollainen mielipuolilla
on.