Meillä oli kaikkea, mitä sydän halajaa. Meillä oli naisia yllinkyllin,
meillä oli juomatavaroita, meillä oli myrskyjä, jotka viuhuivat
kahdeksankymmenen meripeninkulman nopeudella eteenpäin. Me emme
tarvinneet mitään, _merci_, mene tiehesi —
Saarellamme ei ollut puuta eikä pensasta. Se oli raunioiksi
murskautuneen vuoren näköinen, ja sen ympärillä huohottivat
kallionlohkareet aallokon tyrskyssä. Mutta kuuntelehan, kuinka siellä
yötä päivää jymisi! Se oli meri. Ilma suhisi, tuuli vinkui lakkaamatta,
ja ihminen, joka kulki ahon poikki, lepatti kuin repaleinen lippu. Joka
hetki, öin ja päivin, kirkuivat lokit, sillä heidän omansa oli saari
ja meri. Monta kertaa saari kirjaimellisesti upposi niiden maaperää
tärisyttävään, vihlovaan kirkunaan. Kun uin kallioiden joukossa, niin
ne levottomina kurottivat valkeita päitään, niitä oli kolme, viisi,
kymmenen, mutta heti kun tulin lähemmäksi, oli niitä satoja, tuhansia.
Kirkuen ne ympäröivät minut kuten ukkospilvi, ja minut valtasi
salaperäinen pelko, sillä niitä oli niin paljon. Yhä vieläkin ne usein
unissani huutavat.
_En route!_ Isopurje kumajaa, ja me kiidämme eespäin. Jäntereemme ovat
kovat ja sydämemme kuin kalskuvaa terästä — —
Mutta milloin katseeni ensi kertaa sattui Rosseherreen, sitä en enää
voi sanoa. Tiedän vain, että oli keväinen postipäivä. Rosseherre oli
saaren ainoa vaaleaverinen tyttö, ja on mahdollista, että hän juuri
senvuoksi teki minuun vaikutuksen. Oikeastaan hän ei ollut vaalea, vaan
keltainen, jos niin saa sanoa. Kaikki muut sitävastoin olivat mustia,
ja minä tunsin heidät jokaisen.
Toisinaan teimme pienen retkeilyn, Yann, 'pikku kapteeni', Poupoul,
koirani, ja minä, ja näillä löytöretkillä minä tulin heidän
tuttavakseen. Saarella oli kolmea vertaa enemmän naisia kuin miehiä,
sillä miehet palvelivat laivoissa, Herra ties missä he olivat. Niin
kauan kuin naiset olivat nuoria, olivat he kauniita, ja vanhojen
tieltä me väistyimme. Auringon ruskeiksi paahtamia he olivat, ja veri
hehkui heidän poskillaan ja silmissään, niinkuin olisivat he tulleet
suoraan tulisesta pätsistä. Heillä oli valkeat, vahvat hampaat ja
pikimusta tukka, joka valtoimena liehui alas hartioille asti. He olivat
suoramielisiä reippaita ja kovaäänisiä, eivätkä he kauaa aprikoineet,
sillä heillä ei ollut aikaa eikä valinnan varaa.
Yann ja minä rohkaisimme mieltämme jossakin pikkukrouvissa, sitten Yann
katsoi minuun kastanjankiiltävillä silmillään ja työkkäsi minua: "Hehe!"
"Hyvä!" sanoin minä. Yann ja minä ymmärsimme toisiamme milteipä
salaperäisellä tavalla.
"Mutta vielä tilkkanen! He, isäntä, vielä tilkka, sivaan!"
Me lähdimme. Heti otimme niin nopean vauhdin kuin olisi ollut kysymys
elämästä tai kuolemasta. Meidän ei sopinut päästää hukkaan hetkistäkään.
"Mutta ei mitään pitkiä siekailuita, kuuletko?" sanoi Yann. "He
odottavat vain —"
"_Tiens!_" sanoin minä, harmistuneena Yannin alinomaisesta
holhouksesta. "Olenko minä milloinkaan siekaillut? Tuhat tulimmaista" —
"_Allons, allons!_" Yann nauroi.
Oli yö, kaikki unen vallassa. Valonheittäjät etsivät meitä kuten
jättiläissuuruiset salalyhdyt, ja me hiivimme kuin varkaat mökkien
välitse. Usein meidän täytyi kumartua jonkun matalan muurin taakse,
jottei meitä nähtäisi. "Alas!" komensi Yann. Sitten Yann koputti
johonkin ikkunaan: "Avaa, avaahan toki!" Kärsivällisesti hän koputteli
tunnin verran ja kuiski: "Avaa, se olen minä, Yann!" Vihdoin salpa
nousi ja Yann puikahti sisään. Minä odotin. Mustat pilvet vyöryilivät
taivaalla, tuuli piiskoi vaatteitani, minua palelti. Vihdoin Yann tuli
takaisin; kylläiseltä ja palavissaan olevalta hän näytti.
"Tänään ei hänestä ole mihinkään."
"Eikö?"
"Ei, me olemme valinneet onnettoman päivän."
"Oh, Yann!" Ja me ohjasimme kulkumme toiseen suuntaan. "Avaa, avaahan
toki, se olen minä, Yann." Me kuuntelimme, Poupoul murisi. "Avaa,
avaahan toki!" Kalastajamajoissa oli voimakas ja imelä tuoksu kuin
navetassa.
"Sylelle häntä, eteenpäin!" käski Yann. "Hän on minun ystäväni —
Napoleon — etkö ole koskaan kuullut hänestä?"
Sitten me ohjasimme pari piirtoa lännemmäksi ja koputimme hereille
erään syrjäisen krouvin isäntäväen, saadaksemme hiukan vahvistusta.
Isännän yölepo kyllä häiriytyi, mutta kun laskumme nousi mahtavan
viiden frangin summaan ja kun suoritimme sen käteisellä, niin olimme
tervetulleita vieraita.
"Nyt me menemme Stiffiin", sanoi Yann, "sinne on puolen tunnin matka,
siellä asuu Jeanne, mutta meidän täytyy olla varuillamme, hänen pitää
tulla ulos". — Kyllästymätön oli Yann.
"Tuleeko hän ulos, Yann?"