Hän istui majassaan meren saaressa ja katseli ulos ulapalle, katseli`
päiviä, viikkoja ja kuukausia. Päivä valkeni ja itä tuuli, ilta pimeni
ja itä tuuli ja sama itä tuuli yölläkin harmaalta, kostealta taivaalta.
Laine kohosi ja vaipui kalliota vasten hänen majansa edustalla, aina
yhtä korkeana, aina sama vaahto harjallaan, aina sama kohina
seurassaan. Tuhuttaen satoi vettä, ei koskaan rakeita, ei koskaan
suuria pisaroita.
Hän ikävystyi, hänen aatoksiaan uuvutti, hänen rintaansa raukaisi, ja
hän huokasi hiljaisen toivomuksen, että tuuli kääntyisi länteen, että
sade lakkaisi ja että taivas ja meri muuttaisivat muotonsa.
Luonto kuuli hänen huokauksensa, tuuli totteli hänen toivomustaan, ja
tuli tyven ja ihana aamu. Päivä hajoitti pilvet, karit kiiltelivät sen
paisteessa, saaret suorivat selkänsä ja kasvoivat kuin korkeammiksi.
Puut näyttivät hienommilta, rantaset herttaisemmilta, ja yksitoikkoisen
ranta-aallon kohina heikkeni heikkenemistään. Taivaalla ei enää
ajelehtinut noita hätäisiä, aina samanmuotoisia pilvilaumoja, vaan
siellä seisoskeli ja parveili kuin uusia haaveellisia olentoja, joilla
näytti olevan salaperäiset tuumansa ja jotka kulkivat kuin omia
kulkujaan välittämättä tuulesta, joka oli poissa. Merikin oli
vapautettu ja kohotteli rintaansa tyynenä maininkina, mikä tuolla
kaukana ulapalla kohahteli omia kohinoitaan, ja nosti kangastuksena
korkeuteen etäisiä maita ja kaukaisia kukkuloita ja kirkkojen torneja.
Hän, joka istui majassaan meren saaressa, aavisteli jotain uutta olevan
tulossa, jotain outoa olevan tekeillä, ja hän meni illalla levolle
varmana siitä, että maailma on muuttuva ja että hän huomenna näkee joko
myrskyn raivoavan tai uusien ihanain ilmojen alkavan.
Mutta kun hän aamulla herättyään astui ulos, ei siellä myrskynnyt eikä
ilma ollut ihanakaan. Länsi tuuli tänään niinkuin itä ennen, ei
satanut, mutta ei paistanut päiväkään. Laine loiski kivisellä rannalla,
nousi ja laski aina samalla tavalla kohisten, pilvet pakenivat
tahdottomina taivaalla, ja maisema ja meri olivat arkiasussaan. Mutta
kun hän ajatteli syyn olevan siinä, että tuuli oli kääntynyt länteen,
lausui hän hiljaisen huokauksen, että se vielä kerran kääntyisi, että
länsi lakkaisi ja ilma alkaisi etelästä virrata.
Hänen tahtonsa tapahtuu. Suuria, mustia pilviä alkaa kokoontua auringon
alle. Meri milloin mustenee, milloin lentää maisema kullan kiiltäväksi,
ja uusia ilmiöitä ennustava kohina kuuluu taas kaukaa ulapalta. Samassa
soi outoja ääniä, kaukana salamoi, ja silloin tällöin pamahtaa,
niinkuin kävisi sota tuolla taivaanrannan takana. Pilvet joutuvat
päällekkäin, painiskelevat korkeudessa ja putoavat alas mereen. Aurinko
laskee illalla veriseen ruskoon, laivat hakevat satamaa, ja
myrskylinnut lentävät huutaen ulapalla. Ihastuneena istuu hän saaressa
eteläisimmän niemen kärjessä ja on varma siitä, että se odotettu ja
uusi on yöllä ilmestyvä.
Mutta pilvet kiertelevät kauaitse, ja ukkonen haihtuu ilmaan. Ja
aamulla on kirkas pouta ja vieno eteläinen tuuli, taivas on
yksitoikkoisen sininen ja meri samoin, ja kaikki on entisellään, on
päiviä, viikkoja ja kuukausia.
Mutta kun tuuli on uupunut etelässä, siirtyy se itään, ja kun itä ei
enää jaksa, vaihtuu se länteen ja kiertää ja kulkee, lakkaamatta,
uupumatta, ilman muutosta ja vaihtelua. Tuulet ovat aina samat ja laine
sama, ja maisema ja meri seuraavat niiden mukana.
Hän lakkaa uudistuksia anomasta. Ainoastaan lyhyet hetket, pitkäin
väliaikain perästä, niinä päivinä, jolloin tuuli kääntyy ja uutta ja
outoa näyttää tekeillä olevan, hän toivoo samat toiveensa, sillä ilma
näyttää olevan ennustuksia täynnä, ja taivas ja maa elävät kuin
aavistuksissa. Mutta ennustukset eivät toteudu, ja aavistukset
valhettelevat. Vaan yhtäkaikki ovat ne päivät hänestä ihanat, ja
yhtäkaikki rakastaa hän virittää rinnassaan toiveiden tulen tuikkamaan.
Sillä siinä on hänen elämänsä, ja siinä on hänelle sen sisältö.