Mikä salaperäinen sointu, mikä suloinen, puhdas, viattoman vaalea
väritys tuossa sanassa, mikä merkillinen hartaus siinä mielialassa,
jonka se herättää! Kuinka sitä on ylistetty ja laulettu, niin että se
melkein on muodostunut vain aatteeksi, käsitteeksi...
Ja kuitenkin on se todellisuudessa useinkin vain virvakuva, johon ei
näytä olevan luottamista, joka harvoin pitää, mitä lupaa, eikä täytä
niitä toiveita, joita siihen asetamme. Uhrimme se ottaa vastaan, saa
joka vuosi suitsutuksemme, mutta oikullisena haltijana se niitä
useammin halveksii kuin ottaa niistä ihastuakseen.
En ainakaan minä muista, milloin juhannus olisi ollut se ihana kesän
juhla, miksi sitä kaikki runoelmamme rakastavat kuvata, se herttainen
kukka, jonka tuoksua emme ole voineet kylliksi ylistää.
Sillä niin pitkälle kuin muistan, on se aina ollut meillä kylmä,
epäystävällinen, sateinen ja ruma. Kuinka monet valkoiset
palttinapaidat se on kastellut, kuinka monet kokkotulet sammuttanut,
kuinka monelta keinumäeltä ajanut pois nuorison, joka aikoi ilon
viettoon ja tahtoi nähdä pilvettömän päivännousun! Silloin kun ei sitä
satanut, puki länsituuli taivaan harmaaseen sarkaan, ja silloin kun
pohjoinen vuoden ihanimmaksi aiottuna yönä ei ajanut palelluttavia
viimoja edellään, liihoitteli vaaniva halla taivaalta alas ja kuristi
kehtoonsa ne heikot idut, jotka herkkäuskoinen maaemo äsken oli roudan
kanssa taistellen synnyttänyt.
Se kylmä, sydämetön, järkevä juhannus ... mistä on se saanut sen
maineensa? Miksi siihen sittenkin niin luotamme, sitä ihailemme ja
ylistämme, riennämme taas tänä vuonna sitä palvelemaan ja unohdamme
aina sen, mitä se ei viime vuonna pitänyt?
Siksi kai, että me kaikesta huolimatta, kaiken sen uhalla, mitä saamme
nähdä ja kokea--uskomme ihanteisiimme!
Me uskomme valoon ja uskomme vapauteemme. Ja vaikkemme pitkiin aikoihin
näkisikään sitä, mitä haemme, vaikkei päivämme pyörä meille korkeinta
kunniaansa paljastaisikaan, vaikka se verhojen takana taas alkaisikin
vyöryä piiloonsa päin, niin me tiedämme kuitenkin, että se _on
olemassa_, että on niitä, jotka ovat sen nähneet kasvoista kasvoihin ja
meille siitä näkemästään kertoneet. Ja me toivomme, että se ehkä kerran
vielä meillekin uutimensa aukaisee, se valo, joka ainoastaan sinä
päivänä esiintyy oikeassa valossaan.
Ja sentähden me, vaikkemme sitä viime vuonna olisi nähneetkään,
toivomme näkevämme sen tänä vuonna. Ja vaikkemme tänäkään vuonna saisi
toivettamme toteutumaan, emme uuvu ensi vuotta odottamasta. Meidän _on
nähtävä_ ihanteemme, aurinkomme, suurena, liikkumatonna, lämmittävänä
seisomassa edessämme.
Nekin, jotka ehkä enää eivät mitään toivo ja joille juhannusyön aurinko
on kuin ainaiseksi kadonnut ihanne, ne kuitenkin nekin nousevat
vuorilleen muistelemaan _niitä_ ihania aikoja, jolloin länsi oli maata
lämmittänyt, etelätuuli leyhytellyt auerta ilmaan, haaveileva metsä
kuvastunut tyyneen, leppoisaan laineeseen ja vuoden ihanin yö näyttänyt
heille vuoden ihanimman aamuauringon.