Kun metsästäjä otti hänet vuosikkaana penikkana haltuunsa, oli Leila
vielä niin puhtoisen ja viattoman näköinen, että olisi tehnyt mieli
syliinsä kaapata ja suudella sitä kuin lasta. Karva oli niin sileä ja
hieno kuin untuva, turpa, tuo pieni, suippea turpa kuin samettiverkaa
ja sieraimet pienellä sulavalla kaarella kuin mitä viehättävimmällä
neitosella. Korvat olivat hempeät kuin silkkivanttuut ja silmänluonti
kummastelevan viaton ja ystävällinen kuin hyvällä ihmisellä. Hampaat
kun tavoittelivat purrakseen, niin unohtuivat hyväilemään. Häntä ei
tiennyt vielä tehtävistään, ei osannut ilmaista eri mielialoja,
niinkuin se täysikäisellä koiralla tekee, milloin pystyyn nousten,
milloin heiluen ja milloin koipien väliin kivertyen, vaan häilähteli
aiheettomasti sinne tänne. Petoeläimen vaistot olivat piilossaan, jos
niitä vielä olikaan. Kun se kanoja ajoi ja haukahti, oli se
leikinlyöntiä eikä vainonhalua; kun lammas kääntyi päin ja polki
jalkaa, pysähtyi hän kummastellen sitä katsomaan ja lakkasi telmimästä,
koska ei toinenkaan enää näkynyt olevan siitä huvitettu. Ja kun
metsästäjä otti hänet mukaansa metsään, laukkasi hän vain
laukkailemisen halusta, näytti nauttivan luonnosta ja raittiista
ilmasta, harjoittaen jäsentensä voimistelua ja iloiten omasta
olemisestaan.
Ne olivat lapsen tapoja ja maitoruokain ja naisten antaman kasvatuksen
hedelmiä. Sillä kun emo jätti, ottivat hänet talon naiset haltuunsa,
veivät karjakartanolle lihomaan ja lempeitä päiviä viettämään,
makuuttivat yöt oman vuoteensa jalkopohjissa, antoivat päivillä
temmeltää lammasten ja vasikkain kanssa ja hellällä kädellä hoitelivat,
juottaen lämmintä maitoa niin paljon kuin halutti. Ei ollut siellä
vanhempia koiria pahoille tavoille opettamassa, ei kissoja tappeluun
kiihoittamassa, ja sentähden pysyi Leila viattomuutensa tilassa lähes
vuoden vanhaksi, jonka ikäisinä monet muut koirat jo kauan sitten ovat
hampaitaan hioneet. Sille tuskin kelpasi muu ruoka kuin maito, ja lihaa
hän ylenkatsoi.
--Tokko tuosta metsäkoiraa tuulleekaan, sylikoiran luonto, arveli
metsästäjä.
--Kunpa ei tulisikaan, toivottelivat talon naiset.
Mutta metsästäjä luotti kuitenkin vielä rotuun, joka oli vanhaa ja
puhdasta ajokoiran rotua, ja hän päätti todenteolla ottaa Leilan
kehittämisen omaan huostaansa. Hän sitoi talutushihnan hänen kaulaansa,
otti mukaansa vanhemman koiran, heitti pyssyn olalleen, ja niin vietiin
Leila metsään, missä tiedettiin jäniksiä olevan. Jo nuuskii vanhempi
koira aamullisia jälkiä aholla, Leila lasketaan irti, osoitetaan
jälille, usutetaan etsimään. Kerran, pari pistää se turpansa maahan,
häntä pyörähtää, mutta kohta palaa se metsästäjän luo ja alkaa hyppiä
häntä vastaan. Toinen koira on kadonnut. Hetken kuluttua kuuluu kimakka
haukunta, Leila pörhistää korviaan ja haukahtaa vastaan, mutta ei
ymmärrä, mitä se on. Jänis kiitää ahon poikki, metsästäjä ampuu, otus
kaatuu, mutta laukausta pelästyen hiipii Leila häntä koipien välissä
pakoon. Metsästäjä ottaa ammutun jäniksen ja heittää sen Leilan eteen.
Leila säikähtää, ulvahtaa hätäyksissään ja kiitää kuin nuoli kotiin,
jossa metsästäjä tapaa hänet sänkynsä alta vapisemasta. Metsästäjä on
vihainen, Leila saa vähän selkäänsä, ja ylenkatsoen silmäilee häntä
vanhempi koira.
Leila saa jäädä kotiin, kun metsästäjä seuraavalla kerralla lähtee
ulos. Naisten on kielletty häntä hyväilemästä, ei kukaan muu kuin
metsästäjä saa hänen kanssaan seurustella. Ei kukaan tiedä, mitä hän
miettii. Hän juoksentelee ympäri pihamaan, kuulostelee portilla, pistää
turpansa maahan ja puhallaikse vähän matkaa eteenpäin. Pysähtyy, palaa
takaisin ja kuulostaa taas. Mäen rinteellä peltojen takana törähtää
torvi, haukku käy, laukauksia kuuluu. Yhä enemmän hän hermostuu,
näyttää ymmärtävän jotain, mutta taas sekaantuvan. Mutta kun hän näkee
metsästäjän tulevan metsänrinnasta esiin, laukkaa hän häntä kohden,
kavahtaa vastaan, pelästyy, tekee kierroksen ja uskaltaa, häntä
salaperäisesti heilahtaen, nyhtäistä takakäpälästä jänistä, joka
metsästäjän olalla rippuu. Sitten hän alkaa, niinkuin olisi jostain
päässyt selville, maha matalana pyyhkiä niittyä pitkin, niinkuin on
koirain tapa tehdä, kun ovat jostain erityisesti mielissään.
Kun metsämies taas jonkun päivän perästä lähtee metsälle, odottaa Leila
jo portilla. Ja ennenkuin hän on metsään ehtinyt, on Leila jo kadonnut
sinne toisen koiran kanssa.
Metsämies seuraa koiriaan, näkee Leilan nenä maassa vyyhteävän
edestakaisin aholla.--»Taitaahan sinulla sentään hiukan lahjoja olla.»
--Leila hyppelee kuin vimmattu näreikössä, yht'äkkiä ulvahtaa hän kuin
olisi häntä kalikalla jalkaan nakattu, jänis karkaa ulos pensaasta,
Leila jälestä, pyssy pamahtaa, ja kuperkeikan heittää jänis korkealla
ilmassa pudoten nurin niskoin Leilan eteen. Vanha koira on rientänyt
luo, tarrautunut jänikseen kiinni, puree sitä, että luut rutisevat ja
karvat pölisevät. Mutta Leila on hänkin iskenyt hampaansa jäniksen
takajalkaan ja riuhtoo sitä kuin raivostunut, häntä jousella,
selkäkarvat pystyssä, ja murajaa.
Mutta metsästäjä erottaa koirat saaliistaan, hänen rintansa kuohuu,
silmänsä säihkyvät--Leilasta tulee siis sittenkin metsäkoira! Hän
asettaa lämpimän ja vielä vavahtelevan jäniksen selälleen maahan,
polvistuu sen takajalkain päälle, vetää välkkyvän metsästyspuukon
tupestaan, avaa vatsan, vetää ulos sisälmykset, maksan ja sydämen ja
heittää ne Leilalle, joka odotellen on ympärillä häärinyt. Leila
vapisee, silmät kiiluvat, kita aukeaa ja sinne, vereytyneeseen
kurkkuun, katoaa yhdellä nielaisulla höyryävä herkkupala.--»Seh, tänne,
Leila, seh, verta juomaan!»--ja metsästäjän kuperasta kourasta särpää
Leila nyt kuumaa leppää, työntäytyy lähemmä, tahtoo enemmän, saa painaa
turpansa vatsan onteloon ... lakkii, laksuttaa ... veripisarat
pärskyvät sen puhtoisille poskille, silmille ... kuono, turpa, viikset
ovat veressä, ja pitkä veripunainen kieli nuoleksii hekkumallisesti
huulia, joilla tähän saakka ainoastaan maito on helmeillyt.
Leila on saanut verikasteensa, hän on päässyt täysikasvuisten koirain
kirjoihin, ryhti on kuin uusi, silmissä on uusi itsetietoinen loisto,
häntä tietää tehtävänsä ja kivertyy kaarelle kuin käyrä miekka.
Leilan ensimmäinen otus ... siinä on!
Mutta talon naisten mielestä on Leilan silmiin tullut jotain outoa ja
epämiellyttävää, petomaista, raakaa, ja he hätistävät hänet pois, kun
hän hyppää heitä vastaan.