Kun Väinämöinen pois purjehtimaan lähtiessään nakkasi kanteleen
kädestään, parahti se surkeasti kolkoille rantakiville pudotessaan.
Silloin oli syksy, ja kylmä pohjatuuli puhalteli lämpimän kesän
jälkeen, jolloin kantele oli soittajansa sormien alla soinut joka
salolla, laulellut joka lehdossa. Se oli ollut vanhan soiton viimeistä
kilpailua uuden kanssa, joka kaukaisista maista merien yli tunki
sotatorven soittona ja kirkonkellon kuminana Suomen laulun entisille
elonmaille. Ne uudet äänet olivat suuremmat ja voimakkaammat, ja
ihmiskunta unohti metsäpuron lirinän, silloin kun koski kohisi ja meren
ranta pauhasi.
Turhaan soitteli Väinämöinen ja koetti säveliensä viehätyksellä voittaa
vieraalta vallan. Mutta kun ei kukaan häntä enää kuunnellut ja kun
lapsetkin lattialta häntä pilkkasivat, niin jätti hän kiittämättömän
kansansa, astui haahteensa, viritti purjeet ja purjehti pois.
Siihen jäi kantelo syystuulien soiteltavaksi, ja joskus sattui joku
kariseva lehtikin sen kieliä helähyttämään, kunnes talvi satoi lumensa
ja se vihdoinkin hangen alla kokonaan vaikeni niinkuin sirkka, joka
ensi kylmien tultua lakkaa laulamasta ja kohmettuu vain kolohonsa.
Jänikset tekivät nyt teitään sen katolle, ja metsäkana juosta
piiperteli ristiin rastiin hankea myöten, joka kätki alleen purot,
kukkaset, nurmikot ja jäätyneen Suomen soiton, minkä virittäjä itse
harhaili maanpakolaisena idän vierailla mailla.
Talvi oli vuosien pituinen, ja kauan nukkui kantele jäistä untaan
nietoksien peitossa.
Mutta viimein tuli kevätkin, ja lumet sulivat ja vuotivat järviin.
Järvet paisuivat yli reunojensa, ja tulvaveden aalto kohotti kanteleen
harjalleen ja heitti sen kauas rantalehdon suojaan, jossa koivahainen
jo parhaillaan laittoi lehteä ja ensimmäiset kesälinnut lauloivat.
Sieltä löysivät sen sitten mökin lapset marjaretkillään ja alkoivat
uteliaina sen kieliä kosketella. Mutta soittaa he eivät sillä osanneet
eivätkä saaneet siitä säveltä syntymään. Vaan kun he kotiin kulkiessaan
sormillaan suotta sen kieliä näppäilivät, oli heistä iloista nähdä,
kuinka peipposet pyrähtelivät lähemmä, orava kurahti alimmalle oksalle
ja ahon reunaan ilmaantui jänis korvat pystyssä kuuntelemaan niinkuin
vanhaa tuttuaan.
Toivat he sen tupaan, ja siellä oli uunilla vanha vaari, joka tunsi
puisen kopan Väinön vanhaksi kanteleeksi. Hän muisti vielä muinaiset
laulut, asetti kanteleen polvelleen ja soitteli sillä iltojen kuluksi,
lapsilauman kuunnellessa ympärillä.
Ja tytöt oppivat ensiksi ja sitten oppivat pojatkin, ja he veivät sen
kaikkialle karkeloihinsa ja keinumäelle ja tyynille ulapoille lempeinä
kesäiltoina. Riemusaatossa he sitä edellään kuljettivat läpi korpien,
poikki vuorten, kukkulain ja metsäjärvien ihmisten ilmoille asuttuihin
seutuihin. Matkan varrella humisivat kuuset sen sisään omaa huminataan,
haavan lehdet loivat sen kieliin lipatuksensa, purot lirityksensä, ja
aalto loiski siihen loiskinataan. Monenlaisia lauluja sillä soitettiin,
sekä vanhoja että uusia. Mitkä iloitsivat ilojansa, mitkä surujaan
säestelivät. Mutta pohjasävel pysyi aina samana suruvoittoisena
kanteleen soittona, kaikuna etäisiltä saloilta ja muistona
hankienalaisilta ajoilta.
Mutta nyt on kaikki soitto Suomessa vähitellen kanteleen mukaan
viritetty, sen kanssa kumajavat kirkonkellot samassa äänilajissa, ja
sen sointua on uuden ajan sotatorven soitossakin.