Hänet oli jo monena iltana peräkkäin suljettu lehmitarhasta, koska hän
muka tinki puskusille itseään vanhemman ison härän kanssa ja koska
siitä syntyi alituista häiriötä rauhallisessa karjassa. Kerran oli
kaatunut maitohinkkikin täysineen maahan, ja se pantiin kaikki mullikan
syyksi. Mutta hänen mielestään oli syy yhtä paljon sonnissakin, joka
tahtoi pitää koko karjan, vanhat ja nuoret, omissa nimissään. Ei saanut
mullikka yritellä laitimmaisiakaan hyväilemään, kun sonni, se
virallinen karjan kaitsija, jo rynttäsi aitaa vasten ja olisi ehkä
siihen paikkaan musertanut, jos eivät karjapiiat olisi tulleet
korentoineen erottamaan ja pistäneet veräjäpuita väliin.
Mullikka seisoi nyt tarha-aidan takana, jäykkänä ja liikkumatonna. Jos
ei olisi ollut niin sydämikkö, olisi ehkä itkenytkin, itkenyt kaikkia
niitä vääryyksiä, joita hän tänä kesänä oli saanut kärsiä. Viime talven
oli hän vielä ollut lasten kirjoissa vasikkanavetassa. Mutta kun kevät
tuli ja karja laskettiin laitumelle, koroitettiin hänet täysikäisten
arvoon ja siirrettiin heidän kanssaan ulkometsään. Alussa hän olikin
iloissaan tästä ylennyksestä ja luuli voivansa liikkua laitumella yhtä
vapaasti kuin vasikkahaassakin. Mutta sitten tulivat kuitenkin kohta
nämä vastoinkäymiset ja kärsimykset, ja kun lisäksi vielä sai koluta
kivikkoisia kankaita ja rämpiä ruokansa vetelien soiden ja rämeiden
takaa...
Ei se kuitenkaan olisi mihinkään kuulunut, eikä hän olisi ehkä
kivuistaankaan välittänyt vaikka sarvia pakotti ja kylki oli hellänä,
jos ei nöyryytys olisi tapahtunut kaikkien nähden, hiehojenkin, joiden
herrana hän vielä viime kesänä oli ollut. Nekään eivät, ne kurjat
pelkurit, enää tahtoneet tunnustaa vertaisekseen, vaan hakivat suuren
sonnin suosiota. Mullikka lähti tarhaa kiertämään, koetellen vielä
viimeisen kerran herättää huomiota. Hän koetteli houkuttelevasti ynyä
lähinnä veräjää makaavalle lehmälle. Kun se vain märehti eikä ollut
tietävinäänkään, hotaisi hän aitaa sarvillaan, noilla lyhyillä,
tukevilla jänttyröillään, ja lonkutteli veräjäpuita, sonnia
härnätäkseen, mutta se ei päätään kääntänyt, ei silmänluonnillakaan
osoittanut häntä huomaavansa, näkyi halveksivan häntä täydellisesti ja
suovan hänelle äänettömän ylenkatseensa. Ja muu karja teki samalla
tavalla.
Silloin ymmärsi mullikka, että se tapahtui yhteisestä tuumasta ja että
hänet lopullisesti oli päätetty asettaa ulkopuolelle aikuisten
yhteiskunnan. Liikahtamatta tuijotti hän vähän aikaa eteensä maahan, ja
niin siinä seistessään hän päätti kostaa ylenkatseen ylenkatseella. Hän
päätti jättää koko tämän karjan, koko tämän seudun ja nämä ahtaat olot
ja hakea uusia ystäviä, uuden isänmaan ja laajemman vaikutusalan. Ehkä
koittaa kerran aika, jolloin häntäkin vielä tarvitaan, ja on niitä
hiehoja muuallakin. Ja hyvästiä heittämättä käänsi hän selkänsä ja
lähti. Vanha härkä, joka syrjäsilmällä kuitenkin oli seurannut hänen
liikkeitään, näki hänen mennä jurrittavan karjakujaa myöten ja katoavan
lepikkoon ja ajatteli, että niinhän hänkin oli saanut tehdä nuorna
miesnä ollessaan.
Mullikka kulki hiljakseen jutuutellen aitovartta pitkin ja saapui kujan
läpi pihaportille, johon pysähtyi. Portti oli uusi ja valkea, telkitty
kuin uhalla hänen eteensä. Sarvia syyhytti, olisi tehnyt mieli nostaa
ylös koko tuo rakennus ja heittää se selkänsä yli kujaan. Mutta jos
tulevat sieltä taas seipäineen, usuttavat koiran kintuille ja
nakkelevat kivellä kylkeen. Parasta on halveksia heitäkin, parasta
kostaa sillä, että tekee muualla pahojaan, niin saavat tulla jälestä
noutamaan.
Mutta olla sen koiran tässä yksinään, tuumi hän mennessään, tulla sen
nyt tässä tiellä terhentelemään, tuohon hän naulaisi sen riihen
seinään, niin ettei karva rävähtäisi. Hän tekisi sen, tekisi sen
varoitukseksi kaikille, jotka häntä vainoovat. Ei siinä tullut koiraa
vastaan, mutta oli riihen kupeella vanha silppuvasu kumollaan. Sille
hän mörähti, seivästi sen sarviinsa, kohotti korkealle ilmaan ja
rusahutti kaksinkerroin ruumenuksen nurkkaan.
Siitä hän sai luottamusta itseensä ja omiin voimiinsa, eikä olisi enää
päätä painanut, vaikka olisi ollut iso härkäkin edessä. Joko hän
kääntyy takaisin? Joko odottaa taas yön tarhaveräjällä ja alkaa kinan
uudelleen? Mutta olkoonhan nyt tällä kertaa sillään, vielähän sen
huomenna tavoittaa.
Hän alkoi mörähdellä mennessään, tahtoi koetella äänivarojaan, jotka
päivä päivältä kasvoivat yhä suuremmiksi. Kun kaiku vastasi järven
takaa, niin olisi saattanut itsekin luulla sitä oikein ison härän
mörinäksi. Kyllähän hän jo _sen_ puolesta olisi kyennyt ottelemaan. Ja
kyllä niskavoimainsakin puolesta. Ne olisivat aina kestäneet, niiden
jännitys ei olisi milloinkaan lauennut, kun vain jalat olisivat
pitäneet. Mutta vielä ne kerran nekin lakkaavat lyykistymästä, vielä ne
seisovat kuin seipäät uudessa pisteaidassa. Ja silloin sitä painetaan!
Hän kyömisti niskaansa, tunsi suonien pullistuvan ja jänteiden
jäykkenevän kuin yhdeksi luuksi sarvista säkeen. Tulla nyt vastaan joku
kiusantekijä, tulla nyt kylän tytöt härnäämään, tulla nyt poikaset
heristämään...
Mutta ei ketään kuulunut tulevaksi, tie oli auki niin pitkälle kuin
sitä näkyi, yö oli hiljainen, kaikki nukkuivat ympärillä, eikä kuulunut
muuta kuin omain kynsien napse savikolla korpitiellä, synkkäin kuusien
keskessä.
Tuossa oli aita, raja-aita, ja sen takaa oli kuuluvinaan jotain. Mikä
se risahteli ja mikä se vilahteli sieltä? Joku seisahtui ja hän
seisahtui kanssa kuulostamaan. Se oli naapurin mullikka, joka
nähtävästi kulki samoilla asioilla kuin hän itsekin. Ne lähenivät
molemmat aitaa, katsoa maurottivat vähän aikaa toisiaan, eivät ääntä
päästäneet kumpainenkaan, mutta ymmärsivät toisensa täydellisesti.
Hän alkoi taas kulkea ja möristä kulkiessaan. Ei hän ollut vielä
selvillä, minne menisi, mutta arveli, että tottahan jonnekin tulen, kun
tätä tietä myöten kulen. Ja kohta alkoikin kuumottaa peltoja puiden
välitse. Kaksi lehmää makasi mökin pellolla, ja nyt hän tunsi ne. Hän
oli niiden kanssa joskus kuljeksinutkin, niillä ei ollut omituista
härkää, vaan näyttivät aina olevan hyvillään hänen seurastaan. Nytkin
ne hänet metsän rinnasta keksittyään ynähtelivät ystävällisesti ja
houkutellen. Mutta mullikka ei heistä välittänyt, ne olivat kaksi
vanhaa tätiä, joiden kanssa pian tuli ikävä olla. Ja pysähtymättä hän
meni edelleen.
Ei, tapella pitää hänen saada, olla puskusilla, voittamalla voittaa
itselleen ystävä, ottaa uhalla joku toisen oma, valloittaa se oman
niskansa väellä!
Ja hän käveli ja mörisi ja ammahtikin jo silloin tällöin lyhyesti ja
päättävästi. Ei malttanut tietä pitkin kulkea, oikaisi lepikkolehdon
läpi toiselta polulta toiselle ja tuli aukealle aholle, jossa jänis
kahdelle jalalle kapsahtaen häntä katseli. Hän viittasi sinne toisella
sarvellaan, mörähti vähän, ja jänis katosi katajikkoon.
Täällä asti hän ei ollut koskaan ennen käynyt, mutta kaikista merkeistä
hän näki, että siellä oli isokarjainen talo edessäpäin. Hän nuuski
maata, nuuski ilmaa ja pisti myötämäessä pieneksi hölkäksikin.
Mutta kun hän oli vähän aikaa hölkännyt, pisti hän täydeksi juoksuksi
ja laski suoraa päätä tarhalle, joka oli suuren talon takana pellolla
ja jossa makasi lehmikarja kuin hänen tuloaan odotellen. Ja
ajattelematta sen enemmän seurauksia hyökkäsi hän avonaisesta veräjästä
ensimmäisen lähinnä seisovan kimppuun.
Se kääntyi päin, koetti puolustautua, mutta pelästyi ja pakeni toisten
luo. Mullikka juoksi perästä, oma härkä tuli hätään, mullikka sysäsi
hänet syrjään, toinen siitä kiivastui, he joutuivat polkemaan
kellokasta, joka makasi savulla, astuivat savuun, josta poro pölähti
ilmaan, karja pelästyi, alkoi ammua, ja talossa vielä valvottiin.
--Vieras härkä puskee Punikkia ja tappelee! huudettiin siellä, ja koko
talon väki ja kaksi isoa koiraa juoksi huutaen ja räyhäten
häiriöntekijää pois hätyyttämään.
Mullikkaa lyötiin sekä selkään että mahaan. Kun toinen koira turvan
edessä terhenteli, tinki toinen kinttuja tavoittelemaan. Härkä puski,
ja lehmät puskivat. Hän aikoi äkäytyä tarhan nurkkaan, mutta silloin
hän sai sekä seipäistä että vitsaksista semmoisen voitelun, että täytyi
lähteä pakoon, mistä parhaiten pääsi, aidan yli, kun ei ollut aikaa
veräjätä katsella, ja laskea täyttä laukkaa tiehensä, kivien ja
kalikoiden suhahdellessa ympärillä.
Kun hän tointui, tapasi hän itsensä petäjikön laidasta
kanervikkokankaalta. Ei ollut täällä vieraalla maaliakaan paremmat olot
kuin kotonakaan. Täälläkin oli koiria ja korennoita niinkuin sielläkin.
Mutta minä en kukistu, mörähti hän. Kyllä minä vielä opetan, mörähti
hän vielä toisen kerran. Ei ole vielä nahkani parkkiin pantu eikä
panna. Vielä seisovat sarveni juurillaan. Ja hän mörähti kolmannen
kerran, neljännen ja viidennenkin, joka kerta yhä pitemmin ja
äkäisemmin. Mutta kuudennella kerralla se katkesi keskeltä ja muuttui
tuimaksi, huutavaksi, kiukkuiseksi ammunnaksi, joka intohimoisena
uhkauksena lähti laaksoja ja kukkuloita vierimään, joka kulki järvien
ja soiden poikki kaukaisiin kyliin ja ilmoitti kaikelle maailmalle
mullikan hillittömän, leppymättömän vihan ... ja saattoi kaikki
syylliset vapisemaan.
Niin ainakin otaksui mullikka itse, ja kun hän näki suuren, mustan
kannon edessään, joka nähtävästi tökötti siinä vain hänen kiusallaan,
niin kyömisti hän niskansa ja hyökkäsi kaikkien kostotuumainsa painolla
sen kimppuun. Se keikahti kumoon, multa pölähti korkealle ilmaan, ja
juuret sinkoilivat kauas ympärille. Ja vielä toisen kerran karkasi
mullikka eteenpäin, iski sarvensa, nuo lyhyet, tukevat jänttyränsä,
syvälle mäkeen ja nakkasi kokonaisen mättään ylös ilmaan, nakkasi
yhden, nakkasi toisen ja kolmannenkin, niin että maa pölisi pilvenä
hänen kupeillaan.
Mutta sitten hän rauhoittui, ei viitsinyt enää, oli vakuutettu siitä,
että oli voittanut ja kiusansa kostanut ... uuvuttikin vähän ... hän
siirtyi vähän syrjään, pudisti mullan selästään ja paneutui pehmoiselle
mättäälle märehtimään.