Ei ole hän syntynyt--niinkuin oli syntynyt Hulavainaja--tietymättömistä
vanhemmista ja luvattomasta rakkaudesta. Hänen isänsä ja äitinsä olivat
vanhaa, kunniakasta Ruotsin aatelia, ja Suomen Kennelklubin sukukirjaan
ovat heidän nimensä merkityt maansa arvokkaimpien ja ansiokkaimpien
joukkoon.
Ei tarvinnut hänen myöskään syntyä metsään eikä tallin sillan alle,
jonne on saanut syntyä niin moni muu halvempirotuinen penikka. Omassa
sukukartanossaan, jossa olivat eläneet ja kasvaneet hänen äitinsä ja
isoäitinsä, olisi hän saanut nähdä päivän valon, jos olisi ollut
hänellä silmät syntyessään, ja omassa erityisessä puutarhassaan, jota
koirapihaksi kutsuttiin, hän sai astua ensi askeleensa kunniakkaan
elämänsä tiellä.
Sanon »kunniakkaan», sillä kunniakkaaksi se oli aiottu, ja siksihän se
tulikin. Sillä jo pienestä pitäen oli hän määrätty suuriin tehtäviin,
jatkamaan esi-isäinsä mainioita töitä.
Kolme neljä sukupolvea takaperin oli elänyt tämän sukuhaaran kantaisä
Hektor I. Hän oli kuulu kautta laajojen metsästysmaiden. Lukemattomat
olivat ne jänikset, jotka hän oli varmaan kuolemaan ajanut, lukuisat ne
ketut, jotka hän oli hengiltä purrut. Hän oli ollut naimisissa
englantilaisen prinsessan kanssa, ja suku oli heiltä molemmilta perinyt
tuon solakan ja pitkän pään, tuon rauhallisen ja ylevän katsannon,
suoran ja leveän nenän, tukevat jalat ja karvan, joka välkkyi ja
kiilteli kuin hienoin verka. Näistä oli rotu yhä hienostunut ja vainu
tullut melkein sairaalloisen tarkaksi, mutta hienostuessaan oli se
samalla hiukan heikontunut, kadottanut kestävyyttään, joskaan ei
tulisuuttaan, ja käynyt herkkähaukkuiseksi. Olipa perheen viimeisissä
jäsenissä huomattu vanhemmiten taipumuksia haukkua takajälkiäkin ja
etsiä vihollista sieltä, missä sitä ei ollut. Viimeksi syntyneen suvun
päämiehen isä oli sen vuoksi saanut puolisokseen rauhallisen
anglosveitsittären, ja tästä aviosta syntyi nyt hän, jolle annettiin
nimeksi Hektor II, Hektor II sitä varten, että hänen toivottiin taas
mainion esivanhempansa jälkiä virheettömästi juoksevan.
Hektor II pantiin siis hänen nimekseen, ja siitä ilmoitettiin
erityisellä kirjeellä Kennelklubin johtokunnalle, joka merkitsi sen
luetteloonsa.
Ja piankin tuotti hän tälle nimelleen kunniaa.
Ei ollut hän vielä kahden kuukauden vanha, kun hänet vietiin suureen
koiranäyttelyyn Helsinkiin. Kaartin maneesi oli tilaisuutta varten
koristettu lipuilla ja köynnöksillä, ja aamusta iltaan soitti siellä
musiikki. Kaikkein hienoin koiramaailma oli siellä edustettuna. Siellä
oli setterikoiria, pointtereita, villa- ja mäyräkoiria, oli kettu-,
kartano- ja lintukoiria. Mutta suurimmaksi osaksi oli siellä
pääkaupungin aatelisia esplanadikoiria. Olihan joukossa joku
maatiaiskoirakin, oravanhaukkuja tai kartanonvahti, niinkuin niitä aina
pitää olla joitain talonpoikiakin herrain isänmaallisissa juhlissa.
Siellä oli myöskin Hektor II vanhempineen omassa karsinassaan. Tuo
puhdasrotuinen perhe herätti yleistä huomiota, ja sen ympärille
kokoontui aina uteliaita katsojia. Se oli etupäässä Hektorin ansio,
sillä hän telmi niin viehättävästi, haukuskeli niin hauskasti, katseli
niin viisaasti, että oli ilo sitä nähdä, ja oli niin hyvin hoidetun ja
tyytyväisen näköinen kuin voi olla ainoastaan rikkaan lapsi, ja
rikkaiden lapsiahan niitä aina hellitellään enemmän kuin köyhäin.
(Muistakaamme vain, miten Hulavainajaa maailma murjoi; mutta Hula ei
ollutkaan aatelinen rotukoira). Palkintotuomarit tutkivat häntä
tarkalla tuntijan silmällä, nostivat hänet lattialle, antoivat hänen
tehdä kömpelöitä askeliaan vapaudessa, mittailivat hänen muotojaan,
vertailivat häntä toisiin penikkoihin ja tulivat kaikesta tuosta siihen
päätökseen, että hänellä oli kaikki edellytykset tulla mainioksi maansa
palveluksessa. Yksimielisesti hän saikin ensimmäisen penikkapalkinnon,
punainen nauha sidottiin hänen kaulaansa, hänen nimensä tuli
sanomalehtiin, ja suurissa juhlapäivällisissä esitettiin hänen
isäntänsä malja seuraavin sanoin: »Kaikki Suomen koiranystävät ovat
vakuutetut siitä, että te, herra parooni, jolla on niin suuret ansiot
Suomen koirarodun parantamisessa, tulette näitä ansioitanne
kartuttamaan kasvattamalla nyt palkinnon saaneesta canis-suvun
nuorukaisesta miehen, joka on tuottava kunniaa maallemme ja hoitava
emämaasta saamaansa kalleinta perintöään: ruotsalaista koirarotua.
Siinä toivossa tyhjentävät Suomen koiranomistajat ja -ystävät maljan
teidän kunniaksenne.»
Samana yönä, jolloin hänen kunniakseen eläköönhuutoja huudettiin,
nukkui Hektor rauhallista untaan isänsä ja emänsä vieressä isäntänsä
kaupunkiasunnossa. Hän nukkui ja uneksi, ja kuuli unissaan torvien
soittoa ja toverien ulvontaa ja usahti välistä itsekin lyhyeen
haukuntaan. Aamulla hän heräsi ja hänet vietiin rautatieasemalle,
erityiseen vaunuun, jonka hallitus oli suonut hänelle ja hänen
vertaisilleen käytettäväksi tätä huviretkeä varten. Se oli riemukulkua
Hektorille ja hänen vanhemmilleen. Joka asemalla kävi uteliaita ihmisiä
katselemassa sitä, joka oli saanut ensimmäisen penikkapalkinnon
(ensimmäisen Suomessa!), ja kotiasemalta hän ajoi herransa vaunuissa--
ja katosi hetkeksi julkisuuden näyttämöltä.
Alkoi ankara kasvatuksen aika. Se on paljoa ankarampi aateliskoirilla
kuin muilla. Ei hänen sallittu juosta maita ja mantereita ja temmeltää
kaikkialla maailman markkinoilla. Ei hän saanut hulmuta keittiöissä
eikä ruokapöytäin ympärillä. Oman erityisen kasvattajansa hän sai, ja
se oli ankara herra. Siltä hän sai kyllä ruokaa niin paljon kuin
tarvitsi, mutta sai myöskin ruoskaa, jota useinkin tarvitsi. Juuri
silloin, kun luuli olevansa vapaa ja aikoi lähteä maantielle
laukkaamaan kylän koirien perässä, huusi se takaisin, ja jos ei heti
tullut, antoi selkään. Jos ilman aikojaankin pölähytti kanat lentoon
pihamaalta tai antoi lampaille vähän kyytiä navetan edessä, heti
paikalla oli se kintereillä, löi niin, että oli henki lähteä, ja sulki
koirankoppiin moneksi päiväksi. Ja kun se sattui pahalle päälle, niin
heitti puukalikan pitkän matkan päähän ja käski tuomaan sen takaisin ja
paneutumaan pitkäkseen sen eteen kymmeniä kertoja peräkkäin.
Ne olivat vaikeita päiviä, mutta palkintona niistä olivat toiset
päivät, jolloin Hektor vietiin metsään. Kuinka hän laukkasi ja peuhasi,
porhalteli poikki aitojen, yli pensaiden ja kaatuneiden puiden! Mutta
silloin rasahti jotain pensaikossa, ja harmaa kerä lähti vierimään
maata pitkin. Häneltä pääsi iloinen ulvahdus, ensin yksi, sitten
toinen, ja ennenkuin hän tiesikään, laukkasi hän, kohti kurkkuaan
huutaen, eteenpäin. Kerä katosi, piilottautui pensaisiin, oli kuin maan
alle hävinnyt. Mutta sieraimissa tuntui merkillinen haju, tuoksu, jota
hän ei ollut ennen tuntenut, mutta joka kiihoitti ja veti puoleensa. Se
haihtui, se tuntui uudelleen, hän seurasi sitä. Yht'äkkiä pamahti hänen
takanaan. Häntä huudetaan sinne, hän laukkaa, minkä kerkiää, kaatuu
vesilätäkköön turvalleen, nousee ylös ja laukkaa taas, ja kun hän
saapuu isäntänsä luo, lepää siinä se kerä hänen jalkojensa juuressa. Se
on jänis, joka on ammuttu--Hektorin ensimmäinen jänis. Isäntä taputtaa
häntä, antaa hänen haistella ja purra.
Tämä on juhlapäivä sekä Hektorille että hänen isännälleen.
Nuorukaiselle selviää hänen kutsumuksensa ja hänen tulevaisuutensa
tehtävät, ja hänen hännässään kasvaa suloisia toiveita vastaisista
metsästysretkistä. Päivää vietetään pienellä perhejuhlalla. Hektor saa
kaikkien läsnäollessa jäniksen sisälmykset, hänen urotyöstään kerrotaan
moneen kertaan, hänen kaulaansa pannaan panta, ja hän saa hienosta
rautariimusta tehdyn talutushihnan, merkiksi siitä, että hänet on
siirretty täysikäisten kirjoihin, mutta samalla myöskin sidottu
velvollisuuksiinsa yhteiskuntaa palvelemaan. Hän tuntee sen itsekin
selässään, jaloissaan, hännässään ja koko olennossaan, hän näkee sen
siitä kunnioituksesta, jota kaikki hänelle osoittavat, ja kuulee sen
siitä äänenpainosta, millä häntä puhutellaan. Ja hän päättää, että hän
on heidän luottamuksensa ansaitseva ja tuottava kunniaa sekä suvulleen
että itselleen ja isännälleen.
Ja hän täytti ne toiveet, jotka olivat häneen asetetut, täytti ne niin,
että hän seuraavana syksynä oli valmis koira, joka sai olla mukana
kaikilla metsästysretkillä ja joka aina laskettiin irti, silloin kun
muut koirat pettivät. Sillä hän kelpasi, olipa ilma millainen tahansa
ja maat miten hankalat hyvänsä. Eikä ollut ainoastaan hyvä ajamaan,
vaan myöskin sukkela löytämään. Haukku oli syvä ja voimakas, ajo
tasaista ja tyyntä, ja jos hän sai jäniksen kiinni, ei hän sitä
jättänyt eikä syönyt, vaan paneutui viereen maata ja odotti
metsästäjää. Linnuista hän ei välittänyt. Ei ollut tietävinäänkään
toisten koirain haukunnasta, vaan haki kyllä otuksen käsiinsä, kun nämä
sen kadottivat. Kaikki tämä oli opittu kuin leikkiä lyöden. Kotona hän
oli siisti ja tottelevainen ja sai kunnian muuttaa koirakamarista
isäntänsä pöydän alle nukkumaan. Häntä hoidettiin kuin silmäterää,
hänellä oli eri ruokansa, hänet kutsuttiin vieraita tervehtimään,
herrat silittivät hänen selkäänsä, ja naiset suutelivat hänen korviaan.
Mutta ei ollut Hektorin maine pysähtyvä hänen kotiseutunsa ahtaaseen
piiriin. Ei ollut hän, tämä suurilahjainen aateliskoira, tyytyvä siihen
paikalliseen vaikutukseen, johon hänen esi-isänsä maaseutuaatelit
olivat saaneet tyytyä. Edistynyt aika oli jo avaava laajempia aloja
aatelisillekin kyvyille. Hän oli saava johtavan, tunnustetun aseman
maansa mainioiden koirain joukossa.
Koirarotumme kaikinpuolista kehittymistä harrastavat henkilöt olivat
panneet toimeen ajokoirakilpailun eräällä maatilalla lähellä
pääkaupunkia. Sinne oli kokoontunut kaikki, mitä oli parasta maamme
koiria ja maamme koiranomistajia.
Kun oli syöty aamiainen mitä hienoimpine viineineen ja lausuttu vieraat
tervetulleiksi, lähdettiin metsään torvien soidessa ja iloisten
huutojen kaikuessa. Päivä oli tyyni ja kylmä syksyinen päivä.
Kilpailevat koppelit olivat määrätyt arvalla ulos laskettaviksi.
Palkintotuomarit olivat sekundometreillä varustetut. Useat koirat
olivat jo voimiaan jäniksenajossa koetelleet. En kerro niistä, vaan
annan sanomalehtien, joilla oli omat kirjeenvaihtajansa tilaisuudessa
saapuvilla, todistaa siitä, miten Hektor teki tehtävänsä. Eräs
ruotsalainen lehti kertoi siitä:
»Kello oli 4 iltapäivällä, kun kilpailun eniten odotettu ja mieltä
jännittävin osa oli alkava. Hektor II päästettiin nyt irti. Edellisten
koirain esitykset (prestationer) olivat alkaneet väsyttää, kun heidän
haukkunsa oli hatarata ja katkonaista ja keskeytyi useinkin pitkäksi
aikaa. Ensimmäisen palkinnon saamiseksi säädettyä 90 minuuttia ei
heistä kukaan ajanut. Oli sentähden suorastaan virkistävää, kun Hektor
II, tuo maamme metsämiesten kesken jo suurta mainetta nauttiva nuori
koira, tuotiin palkintotuomarien eteen. Irti päästettynä hän ei
puhaltanutkaan suinpäin metsään niinkuin hänen edelläkävijänsä. Katsoen
isäntäänsä silmiin ja heiluttaen hänelle voimakasta häntäänsä näytti
hän odottavan määräystä. Jokainen voi nähdä, että siinä ei ollut
suomalaisiin piskeihin sekoitettu puolivilli ajokoira, joita meillä on
jo miltei joka miehellä ja jotka, saatuaan kaiken ikänsä kurittomina
laukkailla kuin elukat laitumella, tekevät sekä kotonaan että metsässä
mitä tahtovat ja määräävät metsästäjän matkansuunnan, kun pitäisi olla
päinvastoin. Ei! siinä oli nähtävästi hyvin opetettu ja hyviä
ominaisuuksia perinyt puhtahin rotukoira. Saatuaan odottamansa
kädenviittauksen isännältään otti se pitkän laukan tiepuoleen, hyppäsi
aidan yli ruishalmeeseen, teki siellä muutamia kierroksia--mikä
nautinto nähdä hänen varmoja liikkeitään ja yhä innokkaammaksi käyvää
häntää!--katosi metsään ja päästi samassa haukunnan! Ei hätäilevää,
härisevää, vaan tuollaisen helakan, syvän, rintaäänisen, haukunnan,
joka soi kuin malmikello keskeytymättä--90 minuuttia. Kierroksen
kierroksensa perästä se seurasi otustaan, ajoi sitä mäkien poikki,
niittyjen yli, mitä tiheimmissä vesakoissa, ei kadottanut sitä
aidoissa, ei teiden risteyksissä, seuraten sen jälkiä kuin
viivoittimella vetäen. Kun nuo puolitoista tuntia olivat loppuun
kuluneet, soitettiin ampumalupa niille, joilla oli pyssyt mukanaan, ja
tuskin oli laukaus pamahtanut, kun hän oli ammutun jäniksen ääressä, ja
puraisi sitä pari kertaa, paneutuen sitten tyynesti sen viereen
pitkäkseen.»
Siitä päivästä saakka oli Hektor maansa kuuluisin ajokoira. Hänen
kuvansa tuli »Sporteniin», hänestä puhuttiin aina hyvän ja hienon
rotukoiran esikuvana, ja satumaisia olivat ne summat, joita hänestä
tarjottiin. Mutta häntä ei myöty hinnasta mistään. Hän oli kuin jäsen
isäntänsä perheessä, ja häntä hoidettiin kuin parasta hevosta.
Monet olivat ne metsämiehet, jotka kosivat häntä naaraidensa puolesta.
Mutta hänen isännällään paroonilla oli se periaate, että Hektor II:n
suku ei saa sekoittua. Hän haki hänelle emämaasta avioksi neidin
Ruotsin ruhtinaallista sukua, ja tästä liitosta on syntynyt se
aatelinen koirarotu, jota kutsutaan »hektorilliseksi roduksi» eli
ruotsiksi »den hektorska racen». Se on nyt Suomen paras ajokoirarotu,
ja kaikki sen perheen jäsenet ovat maansa korkeimmissa koiraseuroissa,
s.o. niiden metsästäjäin palveluksessa, joilla on varsinaiset
koiratarhat ja suuret, erityisesti vuokratut metsästysmaat.
Hektor II on jo kuollut. Ensin hän tuli kuuroksi ja sitten sokeaksi.
Mutta ei hänen sittenkään tarvinnut kuolla tavallisen koiran
kuolemalla. Ei häntä hirtetty eikä myöskään kloroformilla nukutettu
ikuiseen uneen. Eräänä yönä tavattiin hänet hengetönnä vuoteellaan,
joka oli paroonin huoneessa sillä seinällä, mitä koristivat kauneimmat
niiden kettujen ja jänisten nahoista, joiden kuolemaan hän oli
myötävaikuttanut. Hänet haudattiin niinkuin kaikki herrain koirat
haudataan: kaivettiin hauta puutarhan kauneimpaan nurkkaan suuren
tammen alle, ja haudalle pystytettiin kivi, johon oli kirjoitettu:
_Hektor II:lle.--Jalolle, Uskolliselle, Lahjakkaalle Rotukoiralle Hänen
Sureva Isäntänsä_.