Hänen isästään ei tiedetty varmuudella mitään, mutta tavallinen
maatiaiskoira se ei ollut. Arveltiin kuitenkin, että hän polveutui
muutaman kaupunginherran jäniskoirasta, joka kevättalvella oli nähty
talon ympärillä roihuamassa. Äiti oli puhdasrotuinen, hyväksi tunnettu
orava- ja lintukoira.
Hän oli sepelkaula ja kannusjalka ja kiipeili heti synnyttyään
päällimmäisenä pentuvasussa. Siitä huolimatta aiottiin hänetkin
hukuttaa yhdessä muiden kanssa, jotka muutamana sunnuntaiaamuna
heitettiin hiekkasäkissä liejulammen pohjaan. Mutta taloon sattui
silloin työhön kylän räätäli, jolla oli yksipiippuinen, suusta pantava
haulipyssy ja joka sanoi tahtovansa kasvattaa hänestä jäniskoiran
itselleen.
--Tulleeko tuosta äpärästä? arveli isäntä.
--Sill' on hyvät merkit ... hyvät merkit! kehuskeli räätäli.
--Millään siinä on sen elättäjätä ... hyvä kun itsensä ruokkisi!
kantelivat akat selän takana.
Ja huonolta se näyttikin, sillä räätäli oli harvoin itse ruokkimassa.
Maitoa se ei saanut nähdäkään muuta kuin minkä talon lapset joskus
antoivat omasta osastaan ja minkä hän itse sai kissanpoikain kupista
varastetuksi. Mutta niin pian kuin hän vähänkään kykeni marrimaan, oli
hän näiden molempain, lasten ja kissanpoikain, kiusattavana ja
kasvatettavana. Lapset retuuttivat häntä hoikan mahan alta, kiskoivat
hännästä ja uittivat huvikseen lammessa; kissanpojat yhdessä äitinsä
kanssa läimäyttelivät korville ja syljeksivät silmille. Muu talonväki
häntä potkiskeli ja sadatteli, kun hän alinomaa ja varsinkin juuri yön
aikaan pyrki vähän väliä pihalle, ja kun sinne pääsi, niin vikisi ja
kiljui kohta taas oven takana takaisin pirttiin. Ainoastaan silloin oli
hänen hyvä olla, kun räätäli itse sattui kotiin. Silloin sai hän
leipäpurua ja lämmintä maitoa minkä jaksoi latkia, ja makuusijansa oli
hänellä kamarissa räätälin jalkopohjissa. Mutta siitä oppi hän sille
pahalle tavalle, että kylässä käydessään juoksi suoraa päätä sängylle
kaikkine likajalkoineen. Sillä kertaa sai hän kyllä selkäänsä, niin
että ulina kuului ympäri kylää, mutta huomenna oli rangaistus jo
unohtunut, kun kurittajakin oli poissa.
Hänen isäntänsä olisi kutsunut häntä pappilan koiran mukaan Kastoriksi,
mutta muu maailma risti hänet Hulaksi, ja sille nimelle tottui hän
parhaiten häntäänsä heiluttamaan. Se hänelle parhaiten sopikin. Sillä
hän oli hoikkaruumiinen, pitkäkoipinen ja velttoselkäinen roikale. Se
ynnä ruskea väri, kannukset, turpa ja sileä karva siinä muistuttivat
isän näköä. Äidin perintöä olivat taas pienet silmät, pystykorvat ja
tuuheavillainen häntä.
Vuosikkaana ei hänen lahjoistaan vielä muuta tiedetty, kuin että hän
haukkui erottelematta kaikkea, mitä eteen sattui. Varikset, harakat,
pikkulinnut, siat, vasikat--kaikki hänelle kelpasivat. Järven rannalla
hän ui pitkin kaislikkoja vesilinnun poikueiden jälessä ja saattoi taas
maihin noustuaan lähteä rantasipin perässä laukkaamaan, niin että lika
roiskui metsään.
--Se on kaikkiruokainen tuo sinun koirasi, sanottiin räätälille ivaten.
--Elkäähän hätäilkö, vielä se kerran ihmeessä näyttää. Sille kunhan isä
jumala ikää lisää, niin saattaa sillä kulkea metsällä sekä lintua että
jänistä.
Ja räätälillä olikin vähän aihetta iloonsa, sillä jo samana syksynä
kuultiin Hulan joskus jäniksen jälillä uikuttavan, ja hänet oli tavattu
muiden koirain toverina oravaakin haukkumasta. Kylän puheina kerrottiin
räätälille, että se oli muka kirkolla käydessään pappilan kanojakin
häätyytellyt ja että oman kylän takamailta oli löydetty lampaanvuonan
raato, johon Hulaa epäiltiin syylliseksi. Mutta räätäli kysyi: »Onko
sen ollut näkijätä?»--ja kun ei sitä ollut, niin sanoi hän tiukasti,
että »ei pidä sitten puhua!» Siltä varalta, että sen luonnossa
kuitenkin olisi vähin lampomuksen vikaa, katsoi hän sentään jo ajoissa
tarpeelliseksi ryhtyä varokeinoihin. Hula otettiin kiinni, kytkettiin
lampokarsinan kynnykseen, ja koko katras ajettiin sitten siitä hänen
ylitsensä. Ja varmemmaksi vakuudeksi pusketettiin häntä vielä
pässilläkin.
--Kun olisi kutsua nuo variksetkin nokkimaan, niin herkeäisi se ehkä
niitäkin ajamasta, ivasivat pahanilkiset.
--Antaa sen iloikseen ajaa, vaan ensi kesänä se nähdään! vastasi
räätäli varmana elätistään.
Kun metsästysaika seuraavana kesänä oli käsissä, lähti räätäli
koiraansa koettamaan. Löytyihän sieltä joku jänis, ja johan räätäli
jonkun kerran laukaisikin sen jälkeen. Mutta muutaman puoli kierrosta
ajettuaan haihtui Hula jäliltä ja alkoi haukkua lintua, joka oli
lentänyt sen edestä puuhun.
--Se ei vielä oikein älyä, eikä jäniskoira opikaan, ennenkuin on saanut
olla muiden koirain mukana.
Siihen ilmaantuikin hyvä tilaisuus, kun kaupungin herroja tuli
jäniksenammuntaan, ja räätäli hankki sekä itselleen että koiralleen
luvan tulla mukaan.
Näytti se vähän epäilyttävältä, mutta kun hänen isäntänsä sitä osasi
oikein kehua, niin arvelivat herrat, että saattaahan tuo olla lisänä
etsimässä.
Ja jo varhain aamulla laukata houhotti Hula metsään päin peltoja
pitkin. Aidat ruski hänen yli hypätessään, ja vesakko lakoili siellä,
missä hän mennä hulakehteli. Iloissaan suuresta seurasta hän
haukahtelikin ilman aikojaan.--»Ei sitä tiedä tuota», arvelivat
metsämiehet.
Ja pian sen tavat tulivatkin näkyviin. Kun koirat saivat jäniksen
eteensä näreiköstä ja alkoivat täyttä kurkkua huutaen ajaa sitä,
pelästyi Hula niin, että pakeni häntä koipien välissä ensimmäisen
miehen turviin. Mies kiroili ja hätisteli luotaan ja pui nyrkkiään, ja
kun Hula hädissään turvautui hänen jalkoihinsa, potkaisi hän häntä
anturan kärjellä kinttuun. Hula kiljaisi surkeasti ja haki turvaa
toisen miehen luona, joka toisessa päässä ahoa juuri oli asettautunut
ampuma-asentoon. Koirat kintereillään tuli jänis täyttä karkua metsän
reunasta esille. Hula keksi sen samassa kuin metsämieskin, ja nyt
ymmärsi hänkin, mistä tässä oli kysymys. Suurella ulinalla puhaltautui
hän vastuuseen, mutta samassa oli otuskin jo matkainsa päässä ja sille
tielleen kadonnut. Sitä ei saatu enää ammutuksi, ja se luettiin kaikki
Hulan ansioksi.
Syitä ilmaantui päivän kuluessa muitakin. Sillä kerran alkuun päästyään
pauhasi räätälin koira eillimmäisenä ajamassa muiden löytämiä jäniksiä,
laukkaili ristiin, oikaisi suoraa tietä sinne, missä _luuli_ jäniksen
kulkevan, haukkui takajälkiä ja sotki ajon, niin pian kuin toiset
olivat saaneet sen selville. Lopuksi se vielä sai haavoitetun jäniksen
kiinni ja oli pistänyt siitä parhaat paikat poskeensa, ennenkuin hänet
sen äärestä löydettiin. Selkäänsä hän sai, ja herrat haukkuivat sekä
hänet että hänen isäntänsä pahanpäiväisiksi ja lähettivät heidät
molemmat kesken päivän pihaan.
* * * * *
Tästä lähtien ovat Hulan elämänvaiheet lyhyesti kerrotut. Häpeissään
hylkäsi räätäli koiransa ja lähti kohta sen jälestä ulkopitäjiin
työhön. Ennen oli Hula tavallisesti saanut ruokansa siellä, missä
räätäli milloinkin oli ompelemassa. Nyt häntä ei kukaan huolinut
huoneeseensa, ja kun koirat näkivät ihmisten häntä kivittävän ulos
pihasta, niin kyyditsivät he vuorostaan maantielle. Jonkun aikaa
luikuili Hula kotikylänsä takapihoilla, mutta kun ei kohtelu ottanut
parantuakseen, täytyi hänen lähteä muualta elatustaan hakemaan, ja niin
tuli hänestä juoksukoira.
Millä lailla hän sitten lienee talvikauden henkeään elättänyt, mutta
kevään tultua hän ilmaantui kaupunkiin, samaten kuin kaikki muutkin
irtolaiset.
Siellä näytti ensin siltä, kuin olisi onni hänellekin hymyillyt.
Kauppatorilla hän sai kalantähteitä, luita lihakauppiailta ja välistä
lihaakin. Muuan vanha neito, jota hän kerran oli seurannut torilta
kotiin, antoi hänelle keittoakin ja alkoi pitää häntä kuin ottopoikaa.
Hula viihtyi hyvin, ja häntä, joka ei moneen aikaan ollut uskaltanut
ylöspäin kivertyä, alkoi heilahdella niinkuin oikeillakin, kirjoissa
olevilla koirilla. Ei ollut enää pelkoa toisistakaan koirista, sillä
vaikka ne pahasti muristen täyttivät päälle, eivät ne mitään tainneet.
Oli näet ilmaantunut koiraraivo johonkin maanpaikkaan ja kuvernööri
julkaissut asetuksen, että kaikki koirat tässä kaupungissakin ovat
kuonokopalla varustettavat, tai muuten ne tapetaan.
Sentähden Hula liikkui nyt kuin herrana heidän joukossaan eikä
puutteesta ollut puhetta mitään. Kaikki näyttivät olevan hänelle
ystävällisiä, vieläpä pyrkivän hänen suosioonsakin. Niitä oli varsinkin
muuan, joka monta kertaa oli houkutellut häntä luokseen. Jopa se
muutamana päivänä vilkutti leipäpalastakin repaleisesta nuttunsa
hihasta. Hula palkitsi ystävyyden ystävyydellä ja tuli häntäänsä
heiluttaen luo. Mies silitti ja syötti. Mutta yht'äkkiä iski se niskaan
kiinni, sitaisi samassa nuoran kaulaan ja alkoi laahata perässään.
Se oli kaupungin koirantappaja, ja Hula alkoi aavistaa pahaa. Hän
koetti tehdä vastarintaa, iski peränsä katuun ja karusti etukäpälillään
kovasti vastaan. Mutta hänen täytyi seurata mukana, jos ei mieli
kuristua siihen paikkaan. Häntä koipien välissä tuli hän väkinäisesti
kaikkien kaupungin koirien saattamana ahtaille syrjäkaduille ja
ulkopuolelle kaupunkia. Erään suuren, leveän ojan kohdalla yritti hän
vielä viimeisen kerran tehdä vastarintaa eikä ruvennut hyppäämään yli.
Mutta mies ärjyi, potki häntä ja heitti hänet niskasta toiselle
puolelle.
Hula katsahti taakseen. Kaikki saattajat olivat kadonneet, ja hetken
päästä riippui hän hautuumaan takana kuivan petäjän oksassa hengetönnä.
Ja kuoltuaan oli Hulasta enemmän hyötyä ja iloa kuin koskaan eläessään,
sillä koirantappaja kantoi hänestä markan tapporahaa ja tyhjensi työnsä
päälle anniskelussa maljan hänen muistokseen.