Louhuisen vuoren laella, korkean kiven päällä, josta on laaja näköala
alavaan korpeen ja sen ympärillä olevain kukkulain ahoisille rinteille,
makaa vanha Repolainen päivällisuntaan syyskuun auringon lämpimästi
paistaessa. Päivä helottaa tyyneltä taivaalta lämmittäen selkää, päätä
ja kuonoa, joka on käpälien väliin pistettynä. Repo makaa
liikkumatonna, eteensä tuijottaen ja kuunnellen vaistomaisesti kaikkia
epäilyttäviä ääniä, mutta hänen ajatuksensa kulkevat toisia teitä.
Vanha Repolainen on katkeralla mielellä tänä päivänä. Hänelle on
tapahtunut vääryys, jota hän ei voi unohtaa, ja hänen hellimpiä
tunteitaan on loukattu. Hänellä on ollut kotiriita, ja hän on rikkonut
kaikki välinsä perheensä kanssa. Vaan syy ei ollut hänen, vaan se oli
eukon.
Oli se silloin ollut hyvänä ja hevelänä, kun kevättalvella hankiaisten
aikana lempiviikkoja vietettiin ja noita vesakkoahoja tuolla mäkien
rinteillä laukkailtiin; oli kelvannut vielä keväälläkin, kun tarvitsi
apua luolan laajentamiseen. Sinne oli saanut häntä penikkoineen kaiken
kesää ruokkia, kantaa yötä päivää kalaa, lintua, jänistä, hiirtä ja
itse luita järsiä. Eikä sillä hyvä--kuinka monta kertaa lieneekään
saanut panna henkensä alttiiksi kananpaistia niille hankkiessa. Ja mikä
palkaksi kaikesta? Härisi ja riiteli ja yllytti penikoita isäänsä
vastaan ja viimein rupesi vihaamaan ja tappelua tekemään, kun penikat
alkoivat kyetä itse ruokaansa hankkimaan. Tuskinpa olisi enää suvainnut
samassa luolassakaan asumaan, pois olisi kai pitänyt koko seudulta
kaikota.
Eilen ne olivat yhteisestä tuumasta viimeisen vihansa purkaneet. Vanha
Repo oli joutunut koirain ajettavaksi ja hätäpäissään ollut pakotettu
luolaan turvautumaan, kun muuten olisi mäen rinteessä ollut kuoleman
oma. Vaan sen sijaan, että Revotar olisi toisen pelastuksesta iloinnut
ja ollut hyvillään, että metsästäjät ja koirat jäliltä haihtuivat ja
poistuivat, oli käynyt päälle semmoisella vimmalla, etteivät koiratkaan
moisella. Pennutkin oli yllyttänyt isäänsä repimään. Takkiinsa olisivat
kyllä saaneet sekä akka että kakarat, jos olisi tahtonut, mutta kukapa
heidän kanssaan härskäämään, ei siitä elämästä kuitenkaan enää olisi
mihinkään. Pois hän oli sentähden mielisuosiolla lähtenyt ja tehnyt
lopullisen pesäeron--on niitä metsiä muuallakin ja kevään tullen uusia
ystäviä tarjolla, kun vain kerran aholla ulvahtaa.
Kirvelihän se kuitenkin mieltä, varsinkin se, että omat lapset, nuo,
joiden kanssa oli kesäkauden paisteisella rinteellä hiekkakuopassa
telminyt, niskasta kanneksinut...
Silloin kuului jotain, joka keskeytti kaikki hänen tuumansa ja sai
hänet pystyyn kavahtamaan--kuului metsästystorven toitahdus. Mutta yhtä
nopeasti hän painautui takaisin. Silmää liikauttamatta, karvaa
rävähdyttämättä kivettyi hän kuulostamaan ja tuli pian vakuutetuksi
siitä, ettei vaara vielä ollut uhkaava. Oli kuulunut toitahdus tuolta
korven sisästä, eikä se tie, jota metsästäjät nähtävästi seurasivat,
tuonut tännepäin. Välillä oli suota ja pahaa korpea ja tämä
kivikkomäki, tänne ne tuskin tulisivat. Niin olikin, sinne ne yhä
loittonivat, sen hän kuuli toisesta toitahduksesta, joka jo oli paljon
kauempana, ja kun torvi kolmannen kerran törähti, tuli ääni jo toisen
kukkulan juurelta, jonka rinteessä luola oli.
Hännänpää liikahti salamyhkäisesti ... entäpä jos nyt löytävät luolan
ja penikat?
Torvesta päättäen ne ovat niitä eilisiä metsämiehiä, ja niiden koirien
edessä ei repoakka, joka viime talvena oli jalkansa rautaan loukannut,
pitkältäkään pakoon pääse. Olisipa se kepponen!
Mutta vaikka hän näki metsästäjän koirineen rinteellä kävelevän ja
luolan seutuakin nuuskivan, ei haukkua kuulunut, ja hetken kuluttua
katosivat koirat ja miehet metsään. Luolassa ne ovat, ainakin penikat,
eivät uskalla vielä päivän aikaan ulkona maata, vaikkeivät yöllä
nähtävästi ole olleet liikkeessä. Se on viisas ja varova, repomuori ...
ja pieni pettymyksen tunne tunki vanhan Repolaisen mieleen. Eihän hän
nyt juuri olisi sukuaan koirainkaan kitaan toivonut, mutta ei olisi
sentään pieni pöläytys ollut haitaksi.
Yht'äkkiä säpsähti hän ajatusta, joka samassa välähti hänen mieleensä.
Hän muisti omat jälkensä, ne toivat luolan suulta suoraan tänne, eikä
eilisessä kiireessä ollut tullut niitä sotketuksikaan. Kosteassa
metsässä ne varmaankin vielä tuntuvat, joskin ehkä ovat jo kankaalla ja
kivisen mäen rinteessä haihtuneet.
Hän teroitti kuuloaan, vainusi pitkään ja huolellisesti, mutta ei
saanut selkoa siitä, minnepäin metsästäjät ja koirat olivat kadottuaan
kääntyneet.
Silloin rämähti räikeä torvi aivan lähellä mäen alla. Salaman
nopeudella nakkasihe hän alas kiveltä ja kyyristyi muutamiksi
silmänräpäyksiksi sen kupeelle, keskittäen kaikki hermonsa korviin ja
kuonoon... Siellä ne ovat, sieltä tulevat ... ja pitkiä laukkoja
tehden, häntä pystynä seisten, loikkasi hän aukean yli näreikön
suojaan. Vielä kerran hän pysähtyi tietäen vanhastaan, että vaara on
sitä suurempi, kuta pidemmän jälen hän jättää. Mutta päästää koirat
taas liian likelle...
Kuului uikahdus, kuului toinen ... ei ollut aikaa enää enempään
miettimiseen, ja hurjaa vauhtia syöksyi hän alas mäen rinnettä koirain
kintereillä kiljuessa.
Sen ehti hän kuitenkin pakoon lähtiessään ratkaista, ettei hän lähde
entisille jälilleen, mistä koirat olivat tulleet ja minne metsämiehet
varmaankin ovat asettuneet väijymään. Ja toinen tuuma seurasi toista.
Saatuaan pienen välimatkan koirien ja itsensä väliin teki hän nopean
käänteen ja pyyhälti takaisin kukkulalle. Koirat haihtuivat mutkassa,
oikaisivat pitkän matkaa alas korpeen ja vaikenivat. Pian sai heistä
kuitenkin toinen jäljen päästä kiinni, molemmat hyökkäsivät takaisin
kukkulalle ja helisten alkoi nyt haukku vieriskellä vuoren rinteitä
pitkin.
Eihän Repo vielä isosti osannut hätäillä, eikä hän huolinut liioin
vielä voimiaankaan ponnistaa. Haukusta hän kuuli, että koirat jäivät
yhä enemmän jälelle. Kierroksiaan tehden palasi hän pari kertaa
makuupaikoilleen ja sai suuren kiven ympärillä jälkensä sekaisin
punotuksi, vyyhtesi edes takaisin samoilla sijoillaan, kiipesi kivelle,
otti siitä pitkän laukan toiselle kivelle ja kiiti minkä kerkesi
rinnettä alas. Kolmatta kertaa hänen sitä yrittäessään tupsahti
yht'äkkiä närepensas tuleen, ja ilma vingahti hänen korvissaan. Koirat
jättivät ajonsa ja laukkasivat laukausta kohti, josta heti pääsivät
vereksille jälille.
Vanhaa Repoa alkoi jo arveluttaa, välistä kuului takana ei vain koirien
haukunta, vaan niiden läähätyskin. Ponnistaen kaikki voimansa pääsi hän
kuitenkin siksi paljon edelle, että tehtyään polvekkeen toiselle
puolelle mäkeä voi siitä ojentaa minkä käpälistä lähti suoraa päätä
vereksille maille.
Ne olivat pahoja maita koirille: tiheitä näreikköjä, vetisiä soita,
karjan porkkaamia savisia teitä,--ja yhä heikommin kuului haukunta.
Mutta varma pelastuksen paikka oli hänellä tiedossa korven laidassa
oleva kolmas mäki, jossa oli vasta hakattu kaski ja sen ympärillä
palometsä, missä poroisella maalla ei mikään vainu voinut jälkeä
haistaa. Päästyään sinne harppasi hän kaskeen, pujottelihe runkojen ja
rytöjen alitse ja kiipesi viimein puoleksi kaatuneen kuusen maltoon.
Jos koirat häntä kasken sisään seuraisivat, voisi hän salateitä, jotka
oli jäniksien makuuksia nuuskiessaan oppinut tuntemaan, helposti
livistää tiehensä.
Läähätettyään pois pahimman kuumuuden keuhkoistaan alkoi hän kuunnella
koiria. Kaukana ne vielä olivat, mutta tasaisesti ja voitonvarmasti
haukkuen ne yhä lähenivät. Vimmainen viha täytti hänen mielensä sitä
kuunnellessa. Kauan hän ei enää jaksane, vanhat jalat jo tuntuvat
raukeilta ja jäykkenevät. Jäytävä, voimaton kiukku kirvelee rinnassa.
Kaikki tämä on sen ilkiön ja hänen sikiöittensä syy, jotka nyt kaikessa
rauhassa luolassaan piilevät ja ilkkuen siellä koirain haukuntaa
kuuntelevat, tietysti riemuiten häntä uhkaavasta vaarasta. Jos eivät
olisi pakottaneet luolasta lähtemään, ei olisi tullut jälkiäkään
tehdyksi, eivätkä koirat olisi saaneet vihiä. Mutta jos minä tästä
hengissä pääsen ... ja hekkumalla hän ajatteli, kuinka hän silloin sitä
kurkkuun karkaa eikä hellitä, ennenkuin on hampaansa yhteen purrut.
Siinä olivat taas koirat, mutta haihtuivat palaneella metsällä,
niinkuin Repo oli laskenut, ja kiertelivät turhaan kaskea vainuun
pääsemättä. Hetken päästä saapuivat kuitenkin metsästäjät ja koirain
liikkeitä vähän aikaa seurattuaan piirittivät he kasken kolmelta
taholta ja neljäs kiipesi kasken sisään koiria mukaansa huutaen. Töin
tuskin ennätti Repolainen ulos piilostaan sileälle maalle, kun koirat
vielä kerran olivat jälessä ja ajo alkoi entistä hurjempana. Ei ollut
aikaa katsoa, minne meni, ei tilaisuutta suojattuja paikkoja etsiä,
täytyi turvautua tiehen pikemmin päästäkseen. Mutta siinä oli
koirainkin hyvä kaikki voimansa ponnistaa; ne näkivät saaliinsa, eivät
enää haukkuneet, vaan huutivat, kohti kurkkuaan ulisivat. Lika roiski,
vesi sinkoili tieltä kauas metsään, ja Repo luuli jo viimeisen tuhonsa
tulleen.
Koirat olivat jo kiinni saamaisillaan, kun hän viimeiseen temppuunsa
turvautuen yht'äkkiä painautui keskelle tietä koirain eteen, jolloin
nämä, saamatta laukkaansa hiljennetyksi, puhalsivat päällitse
ennättämättä purra, ja kun kääntyivät takaisin, vilahti vainottavan
hännänpää jo katajikossa.
Pitkäksi aikaa ei ajo päässyt keskeytymään, mutta sen verran oli Repo
sentään saanut hengähtää, että pääsi metsän peittoon, sakeaan
näreikköön, joka oli täynnä mutkittelevia karjan uria ja jossa hänen
oli helpompi paeta kuin koirien seurata, niiden kun taas oli täytynyt
ottaa vainu avukseen, ja se viivytti.
Mutta uupunut hän oli, kuolluksiinsa asti hengästynyt, kieli suusta
kankaalle roikkuen, eikä ollut enää pelastumisesta paljoakaan toivoa.
Silloin hän huomasi olevansa tutuilla mailla, luolan läheisyydessä. Maa
kohosi, metsä harveni, siinäpähän oli jo pesän suu ja ruskeaa multaa
heitettynä aholle suuren kannon kupeeseen.
Koirat ovat vielä kerran haihtuneet ja vaienneet. Jos hän nyt pujahtaa
pesän suusta sisään ja kohta ulos toisesta, joka on vähän tuonnempana,
hänen oma tekemänsä varareikä, jota eivät muut tunne, törmäävät koirat
jälestä, luulevat hänen luolaan piiloutuneen, jäävät siihen kaivamaan,
ja silloin hän...
Mutta eukko ja penikat?
Vaan ehkeivät olekaan enää siellä, luultavasti ovat jo muille maille
loitonneet ... mutta jos ovat, niin olkoot...
Vanhan Repolaisen silmä välähti ja hännänpää heilahti kuin kissan. Hän
oli tehnyt päätöksensä. Kohottaen vähän toista takajalkaansa painoi hän
merkin luolan suulle hyvästiksi ja ohjaukseksi koirille ja solahti
sisään.
Kun hän hetken päästä kurkotti kuonoaan salareiästä toisella puolella
ahon, lähellä metsän rantaa, näki hän koirien vimmatusti pesän aukkoa
penkovan. Ja käyttäen tilaisuutta hyväkseen, kun molemmat koirat
seisoivat päällään kaivamassaan kuopassa, luiskahti hän ulos
piilostaan, hiipi maha matalana metsään ja lähti sen suojaan päästyään
piirtämään kukkulaa kohden, josta koirat olivat hänet ensiksi
tavanneet, mutta jonne ne nyt eivät enää tule häntä seuraamaan. Sillä
luolan läpi juostessaan oli hän saanut selville, ettei repoakka
sikiöineen ollutkaan sitä jättänyt.
Korkean kivensä päältä hän voi nähdä ja kuulla kaikki, mitä pesän luona
tapahtui. Kun metsästäjät olivat saapuneet paikalle ja vähän aikaa
siinä häärineet pesää palavilla seipäillä sorkkien, karkasi repoakka
pesän suusta ulos ja kellistyi selälleen koirien alle. Yksi
metsästäjistä tarttui sitä takajalkoihin ja olkansa yli heilauttaen
paiskasi pään kantoon, nakaten sen sitten hervotonna luotaan. Vanhaa
Repolaista puistatti sitä nähdessä ... noinhan olisi voinut hänenkin
käydä. Koirat härisivät yhä pesän aukossa, ja vähän päästä vedettiin
sieltä ulos yksi penikoista ja lyhyt rääkäisy ilmaisi isälle hänen
henkensä lähdön. Isä syytti mielessään emoa, joka ei ollut sikiöilleen
sen varmempaa suojaa hankkinut. Toisen ja kolmannen penikan kävi
samalla lailla, ja rinnakkain asetettiin ne riviin aholle. Vanha Repo
makasi jäykkänä kivellään saamatta silmiään aholta ja voimatta enää
olla itseään ilkityöstä syyttämättä. Eihän se noin, jos hän ei pesään
mennyt... Heikosti hän koetti puolustautua sillä, että jos eivät olisi
riitaa rakentaneet ... olihan se siis heidän oma syynsä...
Neljäs ja viimeinen penikka sorkittiin esille. Se pääsi irti, lähti
pakoon, oli jo vähällä pelastua, kun toinen koirista saavutti hänet,
iski niskaan ja heitti selkänsä yli korkealle ilmaan, josta pudottuaan
ei lapsi enää jäsentä liikauttanut. Mutta ennen kuolemaansa ehti se
päästää huuliltaan niin surkean parkaisun, että Repolaisesta oli,
niinkuin olisi koko avara metsä siitä vavahtanut.
Silloin irtautui vanhan Revon rinnasta pitkä, valittava, katuva
ulvahdus tyyneen syysilmaan. Mutta samassa hän säikähti omaa ääntään,
ja varomattomuuttaan pelästyen loikkasi hän alas kiveltään ja katosi
metsään häntäänsä koipien välissä viistättäen. Eikä ole vanhaa
Repolaista sen koommin niillä mailla näkynyt.