Rakas Anna!
Olen saanut kirjeesi ja kiiruhdan siihen vastaamaan. Teen sen sitä
suuremmalla ilolla, kun itse olen kokenut samaa ja luulen voivani
epätoivoiseen kysymykseesi: Mitä on minun tekeminen? vastata: Tee
niinkuin minäkin! Eihän tapaus tosin ole minua kaikin puolin
rauhoittanut, varma kun en ole, ettei mieheni uudelleen ole joutuva
entisille poluilleen. On siitä myöskin mieleeni jäänyt jotain, joka
tekee, että minua välistä haluttaa nauraa koko tälle maailmalle ja sen
menolle. Vaan kun en parempaakaan keinoa tiedä, kerron sinulle siis
neuvoksi--ja huviksi!--omat kokemukseni. Kauan siitä jo onkin, kun
olemme salaisuuksia vaihtaneet. Mutta eivät ne viime aikoina
todellakaan ole olleet sitä laatua, että olisi kannattanut niistä
kertoa.
Tiedät, millaista avioelämämme viime vuosina on ollut. En ole aivan
varma siitä, milloin mieheni tuli minulle uskottomaksi, mutta
luultavasti tapahtui se noin kolme neljä vuotta sen jälkeen, kun olimme
menneet naimisiin. Kun hänen oli toimiensa vuoksi usein pakko olla
matkoilla viikkokausia ja kun hän tuon tuostakin pistäysi Pietarissa ja
Tukholmassa, en sitä alussa huomannut. Nimettömät ja nimelliset ystävät
pitivät kuitenkin huolta, että sain siitä jonkun ajan kuluttua tietää.
Milloin oli hän jonkun salaperäisen kaunottaren kanssa matkustanut
Pietarista Viipuriin ensimmäisessä luokassa, milloin oli hänet nähty
Hangon laivasillalla heittämässä hyvin helliä hyvästejä
tukholmalaiselle tuttavalleen, joka saattoi häntä meren yli ja sitten
palasi takaisin. Tein jotenkin pikaisen lopun näistä tuttavuuksista.
Luulen, ettei mieheni yhtä vähän kuin nuo kaunottaretkaan aivan
helposti unohda sitä ripitystä, minkä saivat toisen kerran Viipurin
asemalla, toisen kerran Hangon voidrittelipinon suojassa, jonne
laillinen vaimo oli kuin pilvistä pudonnut laillisia oikeuksiaan
puolustamaan.
Erehdyin kuitenkin suuresti luullessani, että olin jotain saavuttanut
nöyryyttäessäni miestäni hänen lemmittyjensä edessä. Yhtä vähän
auttoivat nekään uhkaus-, itku- ja pyörtymiskohtaukset, joita kotona
panin toimeen. Sain hänet kyllä katumaan; tunnustamaan ja parannusta
lupaamaan, sillä vaikka hän on niin komea ja uljaan näköinen, on hän
kuitenkin pohjaltaan heikko raukka, niinkuin yleensä kaikki miehet,
jotka vaimojaan pettävät. Mutta ei kestänyt kovinkaan kauan, ennenkuin
hän taas, niinkuin huonosti kasvatettu koira isäntänsä silmän
välttäessä, kavalsi itselleen kielletyn palasen ja livisti sen kanssa
tiehensä.
Olisin säästänyt itseltäni monta mieliharmia, jos olisin alunpitäen
tiennyt, miten sellaisten suhteen on meneteltävä. Pääsin tuon kuitenkin
kerran tietämään ja tulen nyt siihen, mitä oikeastaan tahdon sinulle
kertoa.
Viime kesänä oli mieheni saanut minut suostumaan siihen, että
muutamaksi kuukaudeksi menisimme Hankoon kylpemään. Hän vuokrasi sieltä
minulle komeimman huvilan asuttavakseni ja piti kaikin puolin huolta
mukavuuksistani. Siinä suhteessa, eli mitä tulee ulkonaiseen
huolenpitoon minusta, ei hän koskaan ole minua laiminlyönyt. Se kuuluu
muuten olevan yhteistä kaikille uskottomille miehille. Kai on se
jonkinlaista hyvityksen halua, jonkinlaista pahan omantunnon
rauhoittamista. Minä olin kuitenkin jo siksi kokenut, että tiesin hänen
olevan uusiin suhteisiin antautumaisillaan joka kerta, kun hän alkoi
osoittaa minulle tuollaista erikoisempaa hellyyttä. Enkä nytkään
epäilyksissäni erehtynyt.
Ei kestänyt kauankaan, ennenkuin huomasin, mitä oli tekeillä. Huomioni
koski minuun sitä kipeämmin, kun uusi suhde ei ollut noita tavallisia--
kuinka sanoisin--bufettineitisuhteita, joita vastaan voimme taistella
ylenkatseen aseilla ja joita me korkealta, kirkon siunaamalta
asemaltamme voimme halveksimalla kohdella. Mieheni uusi valittu oli
erään upseerin rouva (sanon häntä rouva Y:ksi), jonka mies oli leirillä
Tsarskojessa. Kaiken päällisiksi oli hän ei ainoastaan vanha
tyttökoulutoverini, vaan myöskin lähimpään seurapiiriimme kuuluva.
Yhdessä olimme puuhanneet lähtöämme Helsingistä, saapuneet tänne
samassa junassa ja huvilamme olivat vieretysten. Söimme samassa
pöydässä kylpyhuoneen ravintolassa, olimme samoilla huviretkillä,
kuuluimme sanalla sanoen samaan »klikkiin». Mieheni oli yhtä paljon
hänen suojelijansa kuin minun. Täytyihän olla kohtelias yksinäiselle,
turvattomalle »leskelle».
Huomaat siis, kuinka viisaasti he olivat asemansa miettineet. Olihan
niin luonnollista ja niin viatonta pitää seuraa »vaimonsa ystävälle»,
tanssia hänen kanssaan, mennä hänen kanssaan purjehdus- ja huviretkille
silloinkin, kun vaimo ei voinut tulla mukaan, juosta yht'äkkiä merta
katsomaan kuutamossa tai merta katsomaan myrskyssä--ja kadota
kallioiden taakse.
Eikä minulla ollut mitään keinoja puolustautua. Ystävättäreni johti
asiat niin taitavasti kuin kokenut ainakin--sillä ei tämä seikkailu
suinkaan ollut hänen ensimmäisiään--että olisin joutunut
naurunalaiseksi hänen edessään, jos olisin hänelle jotain osoittanut.
Miestänikään en voinut samasta syystä ottaa avoinaisesti kurittaakseni.
Hänen olisi ollut helppo ainakin näennäisesti syyttömyyttään puolustaa,
ja minä en tahtonut sanasodassakaan jäädä tappiolle.
Kuljin pää pilvessä aamusta iltaan nähdessäni, kuinka kilpailijani
loisti voitonriemusta. En tiedä, missä määrin hän oli mieheeni
rakastunut, mutta epäilen, että häntä johti yhtä paljon turhamaisuus ja
kiusanteon halu kuin totinen tunne. Sillä me olimme olleet
koulupenkiltä alkaen kilpailijoita ja olimme vuorotellen olleet
voitolla yhteisistä kavaljeereistakin, kunnes minä vihdoin lopullisesti
voitin ja hän vasta myöhemmin löysi luutnanttinsa, johon sai paremman
puutteessa tyytyä. Mieheni sitävastoin näytti olevan aivan tosissaan.
Siitä hermostuneesta tilasta päättäen, missä hän oli yötä päivää, ja
päättäen siitä onnettomasta naamasta, joka hänellä usein oli, piti
rouva Y. häntä nähtävästi kuitenkin tarpeellisen välimatkan päässä.
Omituista kyllä kiukustutti se minua sekin, sillä minusta tuntui kuin
olisi nöyryytykseni siitä käynyt entistään vielä suuremmaksi.
Kun ei sellainen raju luonne kuin minä pääse puhkaisemaan vihaansa,
tulee hän alakuloiseksi, senttimenttaaliksi. En viihtynyt enää
seuroissa, hain yksinäisyyttä, istuin itsekseni meren rannalla ja olin
kyllästynyt koko maailmaan. Mutta maailma ei näkynyt olevan kyllästynyt
minuun. Säälien seurasivat minua rouvat silmillään, tarjosivat minulle
yhtämittaa seuraansa, ja epähienoimmat luulivat hyvittävänsä minua
sillä, että panettelivat minulle rouva Y:tä ja puhuivat hänestä minulle
kaikkea pahaa, mitä tiesivät. Kaikki he minua kiusoittivat ja
inhoittivat.
Mutta oli siellä kuitenkin muuan, joka saavutti mielisuosioni heti
kohta hänet nähtyäni. Hän oli yksinäinen, hienon ja ystävällisen
näköinen venäläinen leskirouva. Tapasin hänet tuon tuostakin tielläni
yksinäisillä metsäpoluilla ja rantakallioilla. Hän tervehti minua,
mutta ei koskaan pysähtynyt puhuttelemaan. Hänen katseessaan oli
kuitenkin hellyyttä, joka meni suoraan sydämeeni, ja välistä näytti
siltä, kuin olisi hänellä ollut sanottavana minulle jotain, jota ei
kuitenkaan rohjennut sanoa. Jäykkiä kun olemme aina silloin, kun meillä
on vereksiä suruja haudottavanamme, en tullut antaneeksi hänelle
minkäänlaista kehoitusta lähestymiseen.
Erään kerran, kun istuin yksikseni puiston yksinäisimmällä penkillä ja
itkin--häpeän sitä tunnustaa--ilmaantui hän kuitenkin yht'äkkiä
luokseni ja kysyi kohteliaasti, saisiko hän tehdä minulle seuraa.
--Olkaa hyvä, vastasin minä.
--Luulin teidänkin menneen tuolle suurelle huviretkelle majakkamaalle,
sanoi hän.
--En siedä merenkäyntiä, sanoin minä--en puhunut totta, sillä syy
poisjäämiseeni oli tietysti toinen.
Hän nähtävästi arvasi sen, sillä hetken aikaa minua omituisesti
katseltuaan tarttui hän käteeni ja virkkoi äänellä, jonka hellä sointu
minut kerralla voitti:
--Te ette ole onnellinen, rouva.
Purskahdin hermostuneeseen itkuun, hän samoin, me heittäysimme toinen
toisemme syliin, ja ennenkuin tiesinkään, olin tunnustanut hänelle
kaikki ja kertonut syyn onnettomuuteeni. Pian oli hänkin heltyneenä
puhunut minulle omat kokemuksensa, jotka olivat melkein samat kuin
minun.
Eivät kuitenkaan aivan samat, sillä hän oli ollut paljoa suurempi
psykologi kuin minä ja tunsi ihmissydämen salaisuudet ja ihmisluonteen
heikkoudet perinpohjin.
--En tosin oikein ymmärrä, sanoi hän, että voitte vielä rakastaa
miestänne, niinkuin näytte tekevän. Minä teidän sijassanne, ollen noin
nuori ja kaunis, hakisin huvini minäkin toisaalta. Mutta onhan se
teidän asianne. Ja jos tahdotte voittaa hänet takaisin ja voitte antaa
hänelle anteeksi hänen heikkoutensa, en tiedä, mikä teitä estäisi sitä
tekemästä.
--Luulen jo kaikki keinot koettaneeni, sanoin minä ja kerroin hänelle
lyhyesti, millä tavalla milloinkin olin koettanut oikeuksiani
puolustaa.
--Ette ole kaikkia koettanut. Tai te kyllä olette kaikkia niitä keinoja
koettanut, joita tällaisissa tiloissa tavallisesti koetetaan, paitsi
sitä yhtä, joka auttaa.
--Mikä se sitten olisi?
Olet varmaankin, Anna hyvä, hämmästyvä yhtä paljon kuin minäkin hänen
»keinonsa» kuultuasi.
--Antakaa hänelle vapaat kädet, sanokaa hänelle, että se teitä
ilahduttaa ja ettette tahdo häntä siitä enää koskaan soimata.
Hyppäät varmaankin yhtä pikaisesti pystyyn kuin minäkin hyppäsin ... ja
huudahdat niinkuin minäkin:
--Mutta mitä ajattelette, rouva? Minäkö antaisin hänelle vapaat kädet--
pettää itseäni!
Vaan tuo omituinen neuvonantaja pysyi rauhallisena ja virkkoi
hymyillen:
--Mutta jos kerran annatte hänelle luvan pettää teitä, niin eihän hän
silloin enää petä teitä.
--Eihän se muuta asiaa ollenkaan. Se tosiasia, että hän on toisen eikä
minun, pysyy kuitenkin samana.
--Vaan ehkei se pysykään samana?...
--Ei, ei, en minä voi.
--Te tietysti teette, niinkuin tahdotte.
--Mutta mitä hyötyä siitä voisi olla?
--Voittehan koettaa, niin näette ... ainakaan ei teillä voi olla mitään
kadotettavana, jos se ei onnistukaan.
Totta kyllä se, ja luultavasti juuri se vaikutti, että rupesin asiata
miettimään ja lopulta päätin--jo samana iltana--saatua neuvoa
noudattaa.
Suhteeni mieheeni oli viime aikoina ollut n.s. sanaton. Emme virkkaneet
toisillemme mitään muuta kuin mikä oli välttämättömintä. Näytti hän sen
tähden jotenkin oudostuneelta, kun huviretkeltä palatessaan tapasi
minut odottamassa häntä katetun teepöydän ääressä. Mutta vielä
suuremmiksi repesivät hänen silmänsä, kun tiedustelin, kuinka huviretki
oli onnistunut, oliko hänellä ollut hauskaa rouva Y:n kanssa ja miksei
hän ollut tuonut häntä tänne teetä juomaan.
Näin salaisen ilon leimahduksen hänen silmissään. Hän luuli nähtävästi,
että heidän suhteensa oli minulle tuntematon. Ja hän oli kylläksi tyhmä
heti paikalla kysyäkseen:
--Jos tahdot, voinhan mennä häntä noutamaan?
--Kenties jätät sen tällä kertaa ... ehkä hän on väsynyt .... mutta
kyllä hän vast'edes milloin tahansa on tervetullut. Minä tiedän, että
olet häneen rakastunut, enkä tahdo estää...
Hän koetti keskeyttää, tietysti vakuuttaakseen niinkuin aina
muulloinkin, että olin väärässä, ettei hän koskaan ollut rakastanut
ketään muuta _niin_ kuin minua j.n.e., mutta minä en antanut hänelle
suunvuoroa:
--... se on minun totinen aikomukseni ... minä annan sinulle vapaat
kädet .... en tahdo siitä sinua enää koskaan soimata ... se päinvastoin
ilahduttaa minua...
Jos hän olisi nerokkaampi mies, yhtä nerokas kuin on kaunis ja
kevytmielinen, olisi hän varmaankin huomannut, missä mielentilassa
olin. Mutta joko hän oli siihen määrin intohimonsa sokaisema, ettei
voinut punnita keinoja sen tyydyttämiseksi, tai oli pahan omantunnon
vaivoista pääseminen hänelle niin suuri helpotus, että hän arvelematta
tarttui ensimmäiseen oljenkorteen--tosiasia vain on, että hän näytti
aikovan _kiittää_ minua saamastaan lahjasta. Estääkseni tuota
hullunkurisuutta toteutumasta minä nousin ja poistuin.
Päästyäni huoneeseeni kaduin jo tekoani, sillä ei tapahtunutkaan sitä,
mitä salaisesti olin toivonut. Hän ei tullutkaan kolkuttamaan ovelleni,
ei tullutkaan tavallista katumustaan tekemään eikä antamaan
vakuutustaan uskollisuudestaan.
Päinvastoin oli minulla ilo kuulla, että hän niinkuin vapautunut
koulupoika oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja jo seuraavana aamuna
varhain mennyt purjehdusretkelle rouva Y:n kanssa.
Siinä se nyt oli koko se mainio keksintö! Nyt ei häntä tietysti enää
mikään pidätä! Ehkä ovat luvan saatuaan nousseet johonkin laivaan ja
laskettelevat nyt parhaillaan ulkomaille?
Menin kuitenkin varmuuden vuoksi, kiikari kainalossani, rannalle
katsomaan, vieläkö karkurien laivaa ulapalta erottaisi.
(Nyt se tuntuu tuo kaikki niin naurettavalta, mutta voit sen kuvitella,
ettei mieleni sillä kertaa medelle maistunut.)
Heti kohta kun olin petäjämetsän laidasta kiikarini merelle päin
ojentanut, näin siellä vähän matkan päässä purjevenheen, jonka tunsin
mieheni purjevenheeksi, täyttä myötätuulta kiitävän kylpylaitoksen
laituria kohti. Näin siinä heidät molemmat, rouva Y:n kokassa, selin
mieheeni, joka oli perässä. He eivät näkyneet vaihtavan sanaakaan
keskenään. Venheen laskettua laituriin lähti rouva Y. taakseen
katsomatta nousemaan maihin. Mieheni ojensi kätensä hänen jälkeensä ja
näytti sanovan jotain, mutta toinen ei ollut tietävinäänkään.
Söimme sinä päivänä päivällisemme kahden kesken mieheni kanssa. Rouva
Y. oli pannut tavaransa kokoon ja minulle hyvästiä heittämättä
matkustanut »Döbelnissä» Tukholmaan.
Turhaan koetin arvata syytä tuohon yht'äkkiseen muutokseen. Mutta se
minulle kuitenkin oli heti kohta selvillä, että olin voittanut.
Mieheni oli muutamia päiviä alakuloinen ja hajamielinen eikä tietysti
antanut mitään selvitystä siitä, mitä heidän välillään oli tapahtunut.
Enkä minäkään mitään kysynyt. Olin tyytyväinen nähdessäni, että hän
käyttäytyi niinkuin olisi hän tahtonut lakaista umpeen jälkensä. Hän
oli minulle tavallista kohteliaampi, jopa helläkin, ei jättänyt minua
seuroissa yksin, veipä minut kerran purjehtimaankin. Mutta Hangossa ei
hän enää näyttänyt viihtyvän, ja kun minä jonkun viikon kuluttua
ehdotin, että matkustaisimme pois, suostui hän siihen mielellään.
Arvaan, että olet yhtä utelias kuin minäkin olin tietämään, mitä tuolla
purjehdusretkellä oli tapahtunut.
Vaikka en saanutkaan siitä oikein rehellisellä tavalla selkoa, täytynee
minun kuitenkin täydellisyyden vuoksi siitäkin kertoa.
Arvoituksen selvitti minulle kirje--jonka salaa luin. Se oli vastaus
rouva Y:ltä johonkin mieheni kirjeeseen, saapui hänen matkoilla
ollessaan ja oli siinä näin kuuluva paikka: »Ja te luulette todellakin,
että minä päivääkään enää olisin voinut viipyä luonanne sen jälkeen,
mitä olitte kertonut! Minäkö vaimonne suostumuksella ... hänen
armostaan? Keneksi te minua oikeastaan luulette?»
Tunsin tämän luettuani, että jos minä olisin ollut rouva Y:n asemassa,
olisin varmaankin tehnyt samalla tavalla kuin hän. Sillä jos
löytyneekin miehiä, jotka vaimonsa suostumuksella ovat hänelle
uskottomia, en luule kuitenkaan olevan naista, joka rakastajansa
vaimolta vastaanottaisi »lupakirjan». Ymmärsin hänet niin hyvin, että
melkein tunsin myötätuntoa häntä kohtaan.
Syvälle oli venäläinen neuvonantajani katsonut naissielun
salaisuuksiin. Varmempaa keinoa miestensä lemmikeistä pääsemiseen ei
ole. Sillä tiedä se, että salaperäisyys se on sellaisten suhteiden
suurin viehätys ja että me naiset kaikista hedelmistä rakastamme eniten
niitä, jotka ovat kielletyt. Jos Herra taivaassa olisi ollut psykologi,
ei hän varmaankaan olisi kieltänyt syömästä omenaa, vaan siihen,
kehoittanut. Ja jos luvaton rakkaus julistettaisiin luvalliseksi, ei se
enää ketään viehättäisi. Ei sitä iloa kuitenkaan niinkään pian
ihmiskunnalta riistettäne.
Mutta, niinkuin jo sanoin, ota sinä oppia tästä, mitä nyt olen sinulle
kertonut, ja kirjoita kohta, kuinka olet onnistunut.
Ystäväsi
Olga.