Mikä se on, joka tekee nuoren koululaisen ensimmäiset koulupäivät niin
ikäviksi ja hänen olonsa niin turvattomaksi? Eiköhän se liene sama
tunne, joka niin raskaasti painaa asevelvollisen sotamiehen mieltä, kun
sinelli ensi kerran hänen hartioilleen heitetään ja hänet riviin
pistetään? Hänestä on, niinkuin hän olisi persoonallisuutensa
menettänyt, muuttunut yksiköstä nollaksi, jolla ei itsellään ole mitään
arvoa. Ei kukaan häntä tunne eikä tunnusta, ei tiedetä, mitä hän on ja
mitä merkitsee.
Mitäs nyt tuollainen pieni koulupoikapahanen sitten merkitsisi?
Mutta on hänellä jo hänelläkin pikku persoonallisuutensa. On hän jo
kotonaan tottunut jotain olemaan ja jotain merkitsemään, varsinkin jos
hän on lapsista vanhin. Hän on huomannut vanhempainsa häntä
tarkoittavat hommat, veljiensä ja sisariensa silmissä hän on nähnyt
kasvavana, kuta enemmän kouluun lähtö läheni, ja kylän lasten
karkeloissa hän oli aina johtaja. Pappilan Kusti on sanalla sanoen
ollut henkilö, joka jo jossain on näkynyt.
Luokalla, monen kymmenen pojan joukossa, ei hän enää ole Kusti eikä
kukaan. Hän on joku epämääräinen Strömmi tahi Bergi, häntä mainitaan
sukunimeltä, johon ei ole tottunut. Minä säpsähdän minulle oudon
sukunimeni kuultuani, se on kuin tynnyri, joka kerran ehkä tulee miehen
toimista täyttymään, niin että sen omakseen tuntee, mutta joka nyt
vielä on tyhjä ja kumiseva.
Seisomme rukoussalissa, jonne meidät on käytävistä ajettu kuin lampaat.
Olemme kaikki uudispojat vielä vieraita toisillemme emmekä ole saaneet
mitään rintamaa muodostetuksi noita luokalle toiseksi vuodeksi jääneitä
vastaan, jotka heti ovat anastaneet päällikkyyden ylitsemme. Ne
käskevät ja komentavat meitä, ja arvelematta me tottelemme. Sillä välin
he eivät ole meitä näkevinäänkään. Olemme mielestämme kuin alempia
olentoja. Opettajat tuolla kateederin ympärillä ovat kaikkien
suuruussuhteiden ulkopuolella. Ne ovat osaksi hirviöitä, joista on jo
kuullut mitä kamalimpia kertomuksia: se pieksää, tuo kuuluu lyövän
korvalle, tämä tukistaa, mikä ärjyy, mikä antaa arestia; osaksi he ovat
samalla kuin puolijumalia, joiden lepyttämistä, mielittelemistä,
imartelemista pikku pää jo miettii, tuntien vaistomaisesti sen
tarpeelliseksi. Isä, joka muutamien muiden isien kanssa seisoo tuolla
ovensuussa, on taas kuin pienentynyt, kokoon kutistunut, on totinen ja
vähän aran näköinen niinkuin eilenkin, kun käytiin rehtorille
ilmoittautumassa. Olimme jo heittäneet hyvästimme koulun portilla, ja
niin pian kuin hän oli rukouksissa ollut, sanoi hän menevänsä asuntoon
valjastamaan ruunaa ja lähtevänsä.
Rukouksen aikana ja rehtorin lausuessa tervetuliaissanoja katoo
hetkeksi arkuus ja pelko. Ihmetyttää, että tuo ankaran näköinen,
tuimakatseinen mies voi niin lempeästi puhua. Ensi kerran kuulen minä
mainituksi isänmaan, jolle meidän on kunniaa tuottaminen siten, että
ahkeroimme itsemme miehiksi ja kunnon kansalaisiksi. Vaikken sitä
silloin käsitäkään, jää se kuitenkin mieleen, ja muistan minä aina
vastaisuudessa, kun käsitys isänmaasta jo on selvinnyt, nuo sanat.
Rukouksen loputtua, kun palataan luokalle, on isä kadonnut. Tunnen
siitä, että nyt olen jätetty tänne oman onneni nojaan, on ainaiseksi
yhdistynyt muistoon siitä omituisesta hajusta, joka on luokkahuoneessa,
missä on uusia, vasta petsatuita pulpetteja. Vielä monien vuosien
päästä, kun satun jolloinkin kouluhuoneeseen astumaan, kouristaa tuo
muisto sydäntäni. Se on muuttunut minulle kuin vertauskuvaksi jostain
surkeasta ja turvattomasta, jostain hyljätyn tunteesta. Paitsi isän
katoamista näkyvistäni vaikuttaa tähän vielä se, mitä luokalla
tapahtuu. »Vanhat pojat» ovat päässeet valtaansa käyttämään. Suurella
melulla ja mahtavuudella ajetaan meidät »uudispojat» pulpetteihimme
kuin parsiin. »Paikoilleen!» huutaa priimus. Joku nuorista ei heti
tottele. Käydään käsiksi, hän saa sysäyksen selkäänsä, ja kun hän
vastustelee, helähtää korvapuusti: vastustus on tukahdutettu
kapalossaan. Minä ainakin istun kuin tuomittu uskaltamatta kupeelleni
katsahtaa. Tavattoman äitelä tunne täyttää rinnan: tunne siitä, että on
oikeudeton ylivoimaa vastaan, että milloin tahansa saattaa joutua
noiden rotevien, voimakkaiden miesten rusikoitavaksi.
Opettajat alkavat toinen toisensa perästä saapua luokalle antamaan
läksyjä huomiseksi. He nimittävät kirjoja, jotka ovat ostettavat, mutta
joiden nimiä en kuule. Jokaisella täytyy välttämättä olla se ja se
kirja. Se sanotaan kuin rangaistuksen uhalla, ja sitten menee hän, ja
sisään tulee toinen, puhuen jostain vielä oudommasta kirjasta. Muuan
uudispoika, jonka rohkeutta en voi käsittää, uskaltaa nousta kysymään,
mikä kirja se oli. Hän saa ankaran käskyn olla vaiti ja kuunnella vasta
tarkemmin.
Mutta eniten kaikesta säikähdyttää minua se, mitä tapahtuu
vierustoverilleni. Hän on pieni, pyöreä palleroinen, tukka aivan
valkoinen, posket punakat ja suu ja silmät asuvat naurussa.
Latinanopettajan luokalta lähtiessä avaa hän pulpettinsa kannen ja
pudottaa, onneton, sen suurella pauhinalla kiinni. Opettaja kääntyy
takaisin ja kysyy vihaisesti, kuka siellä elämöi. Hän tulee toverini
luo, katsoo häntä vähän aikaa ja sanoo sitten hänen pystyä tukkaansa
kouraisten: »Tuhma pässi ... pököpää ... potattinaama.» Kaikki vanhat
pojat rehahtavat nauramaan, ja kun opettaja, tyytyväisenä
sukkeluuteensa, on mennyt, huudetaan pojalle: »Potattinaama,
potattinaama!» ja tullaan häntä survimaan. Mutta minä ajattelen, että
olisihan minullekin voinut tapahtua sama vahinko--ja kukaties jo
huomenna tapahtuukin.
Me olemme saaneet läksymme, ja koskena kuohuen karkaa poikajoukko alas
pihalle. Ei siinä ole tilaisuutta pysähtyä eikä taakseen katsoa.
Vastustamattomasti täytyy vain seurata mukana. Vasta kadulle päästyä
saattaa itse määrätä kulkunsa.
Mutta samassa, kun tunnen olevani vapaa, muistan minä sen, minkä
hetkeksi olin unohtanut, muistan, että isähän on mennyt. Samassa herää
minussa toivo, että ehkä hänet vielä asunnostani tavoitan, kun oikein
riennän. Ei, hän on jo lähtenyt, tuoss' ovat jälet, jotka kääntyvät
tulliportille päin. Katsahdan pihaan. Toinen tädeistä kävellä
tuippailee siellä rappusten edustalla, toinen seisoo jotain toimien
kukkasmaassa. Heidät nähtyäni en minä enää hetkeäkään epäile. En
ymmärrä vieläkään, mistä minä saan sen päättäväisyyden, mutta ei
minulla voi tällä hetkellä enempää kuin koiralla, joka on isännästään
haihtunut, olla puhettakaan muusta kuin yhdestä ainoasta: lähteä isäni
jälkeen. Ja siinä toivossa, että hänet lossipaikalla tavoitan, nakkaan
minä kirjani portista pihaan ja ojennan suoraa katua pitkin ulos
kaupungista.
Juoksen, minkä jaksan, toivoen joka tien käänteessä näkeväni tutut
kärryt. Kiinnitän kulkuani joka kerta, kun tämä toivo pettää. En pane
merkille mitään ympäristöstä, en kiinnitä huomiotani vastaantulijoihin
enkä mihinkään muuhun kuin tarkoitukseni saavuttamiseen. On siinä
tienhaaroja, mutta en hetkeäkään ole epätietoinen siitä, minne minun on
meneminen.
Vasta sitten, kun olen tullut lossipaikalle, tunnen minä seudun,
muistan nähneeni sen kerran ennen. Se kai tuli siitä, että herään
huumauksestani nähdessäni, että olen myöhästynyt.
Minä olen näet myöhästynyt. Isä on jo ehtinyt nousta lossiin, ja tuolla
ne jo puoliselässä laskevat täysissä purjeissa toista rantaa kohden,
valkoinen kaurasäkki paistaen kärryjen takaa, jotka kirkkaassa ilmassa
vettä vasten korkealla komottavat.
Menettelen aivan niinkuin menettelee koira tällaisessa tilaisuudessa:
lähden juoksentelemaan rantoja pitkin ja tulen pienoiseen niemeen,
josta näyttää olevan vähän lyhempi matka menevien luo. Ja siinä minä
huutamaan, ulvomaan niin paljon kuin suinkin ääntä irti saan.
Vaan isä ei minua kuule: airo siellä nousee ja laskee, purje seisoo
pullollaan ja poistuu järkähtämättä, kunnes katoaa ensin saaren suojaan
vähäksi aikaa ja sitten kokonaan niemen taa.
Mutta talosta on kuultu huutoni ja nähty liikkeeni. Isäntä tulee
kyselemään, kuka olen ja mitä parun. Sanon tahtovani mennä isän kanssa
kotiin, vaadin häntä viemään minut yli tai antamaan venhettä.--Taidat
olla, poika, niitä jokasyksyisiä karkulaisia, sanoo hän ja katselee
minua vähän aikaa epäilevin silmin.
Sitten hän valjastaa hevosen, nostaa minut rattaille ja ajaa
kaupunkiin.